Y-Klaffin kaikuja

Rautarouvan nousu, uho ja tuho

2012-01-29T19:07:00.002+02:00

Meryl Streep on ilmetty rautarouva Margaret Thatcher

Y-Kinon ohjelmistoon tullut Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva (2011) kertoo 1900-luvun kenties tunnetuimman naispoliitikon Margaret ”Maggie” Thatcherin tarinan. Paronitar Thatcher oli paitsi kolmen kauden pääministeri, myös kansainvälisen politiikan yksi keskeinen toimija Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin kanssa 1970- ja 1980-luvuilla. Äärimmäisen lujatahtoinen, jäykkä ja kunnianhimoinen konservatiivipoliitikko elää vielä tänään hauraana, tutisevana ja hallusinaatioista kärsivänä dementikkona.

Elokuva alkaa leskirouva Thatcherin (Meryl Streep) käynnistä pienessä kulmakaupassa ostamassa maitoa. Ostoksensa Thatcher on hakenut kahdeksan vuotta aikaisemmin kuolleelle miehelleen Denisille (Jim Broadbent), jonka muisto kummittelee vanhan naisen mielessä päivin ja öin.

”Leidipomon” elämässä vain kaksi miestä näyttää jäävän jyräämättä: säästäväinen kauppiasisä Alfred Roberts (Iain Glen) ja puoliso Denis Thatcher, menestyvä liikemies, joka saa Maggien puolisokseen. Kosittaessa energinen Margaret ilmoittaa, ettei aio kuolla kahvikuppia tiskatessaan. Elämällä on oltava syvempi tarkoitus. Kemiaa Oxfordissa lukenut ja myöhemmin oikeustieteeseen vaihtanut Thatcher pyrkii parlamenttiin ja onnistuu siinä lopulta. Nuorta naispoliitikkoa esittävä Alexandra Roach piirtää kömpelöstä ja tiukasta roolimallistaan uskottavan kuvan.

Tämän jälkeen elokuva siirtyy 1970-luvulle, jolloin Thatcherin ura lähtee nousukiitoon. Tämä ei toteudu vain Rautarouvan (nimitys peräisin neuvostoliittolaisesta Punatähti-lehdestä) rautaisella tahdonvoimalla. Puolueen puheenjohtajaksi valinnan taustalla on myös harkittua poliittisen imagon rakentamista. Tärkeä avustaja Airey Neave (Nicholas Farrell) ja tv-guru Gordon Reace (Roger Allam) opettavat mm. leidipomon puhumaan matalammalla äänellä ja luopumaan vanhahtavasta hatustaan luoden uudentyyppisen konservatiivipoliitikon. Thatcherin poliittista nousua tarkastellaan välillä myös kuvitteellisen nykyhetken kannalta.

Thatcheria valtansa huipulla ja hauraana dementikkona esittää Meryl Streep aivan suvereenisti. Hän menee roolihahmoonsa täydellisesti. Jokainen ilme, ele ja puheenparsi tuovat elävästi mieleen kiistellyn tähtipoliitikon. Vanhan naisen ilmiasu on maskeerauksen tyylinäyte. On todella vaikea kuvitella ketään muuta naisnäyttelijää, joka voisi napata Oscarin Streepin edestä. Niin häikäisevää on hänen osaamisensa.

Elokuvan seuraaminen vaatii kuitenkin jonkin verran tietämystä sekä Englannin poliittisesta järjestelmästä että kansainvälisestä politiikasta 70- ja 80-luvuilla. Ohjaaja Lloyd ja käsikirjoittaja Abi Morgan eivät myöskään helpota katsojakokemusta. Aikajärjestykseen perustuva rakenne on rikottu vastaavaan tapaan kuin klassikkoelokuvassa Kansalainen Kane. Ajoittain saa tosissaan pinnistellä elokuvakerronnan seuraamisen kanssa, kun katsoja joutuu miettimään mikä on todellista takaumaa − ja mikä dementikon hallusinaatiota.

Rautarouvan yksi ongelma on myös se, ettei mihinkään yksittäiseen asiaan Margaret Thatcherin poliittisella uralla kunnolla syvennytä kenties Falkland-Malvinas-sotaa lukuun ottamatta. Sitä naispääministeri johtaa samalla kovuudella ja peräänantamattomuudella kuin Sir Winston Churchill aikanaan Taistelua Britanniasta. Lyhyet välähdykset parlamenttikeskusteluista ovat mannaa katsojalle. Mielellään olisi nähnyt välähdyksiä myös konservatiivipuolueen sisäisistä valtataisteluista. Rautarouvan jälkeenhän pääministeriksi nousi suhteellisen väritön John Major, joka tuo tänään mieleen meidän poliitikkojemme mattivanhaset.

Härmät-elokuvan maailmanensi-ilta pe 27.1.2012 Härmän kuntokeskuksessa

2012-01-27T23:22:00.000+02:00

Härmät-elokuvan maailmanensi-iltaa vietettiin perjantaina 27.1. Härmän kuntokeskuksessa. Elokuva tulee ensi-iltaansa 17.2. Katso päähenkilöiden mietteitä elokuvasta oheisista Ilkka-lehden videolinkeistä.
Klikkaa nimeä, niin haastattelu avautuu selaimessasi.

Mikko Leppilampi

Lauri Tilkanen

Pamela Tola

Vares pimeimmällä Pohjanmaalla

2012-01-06T23:17:00.000+02:00

                                Jussi Vares (Antti Reini) on vaihtanut Turun kadut
                                ja kuppilat kyläpahaseen Pohjanmaalla.
                                Solar Films / Jani Häkli.

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) suuntaa uusimmassa elokuvassaan Vares – Kaidan tien kulkijat (2011) pimeimmälle Pohjanmaalle. Renttumainen Vares saapuu pieneen pohjalaiskylään selvittämään nuoren tytön kuolemaa paikallisen viinaanmenevän pastori Hukkasen (Markku Maalismaa) pyynnöstä.

Varekselle valkenee pian, että Kahdenvirranmaankylä on aivan oma erikoinen maailmansa. Vahva uskonnollinen herätysliike (raappanalaisuus) pitää paikallisia ihmisiä vahvassa otteessaan. Varsin pian yksityisetsivä saa vastaansa herätysliikkeen nokkamiehet, joilla on runsaasti salaisuuksia varjeltavanaan.

Kaikki kyläläiset eivät silti ole Varesta vastaan. Kylähulluksi tituleerattu Paskamantteli (Aake Kalliala), kaljakuppilan pitäjä Peitsara (Tomi Salmela) ja paikallisoppaana toimiva pastori muodostavat dekkarin tukijoukon.

Rikoksen uhrina menehtyneen tytön juttua penkoessaan Vares törmää pian saarnamies Taisto Raappanaan (Peter Franzén) ja hänen intohimoiseen kirjastovirkailijavaimoonsa Elisabethiin (Merja Larivaara). Raappanan kumppanina toimivalla kirjapainonomistaja Juhana Sulanderilla (Jarmo Mäkinen) ja paikallisen mielisairaalan ylilääkärillä (Kari-Pekka Toivonen) ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Tämä valkenee viimeistään silloin, kun Vares teljetään väkisin mielisairaalan osastolle.

Kaidan tien kulkijat on neljäs liukuhihnalta tuotettu Vares-filmi. Sen ohjaaja Anders Engström on kuitenkin onnistunut varsin hyvin tässä Reijo Mäen kirjan filmatisoinnissa. Toimintaa on hieman karsittu pariin edelliseen Vares-leffaan verrattuna ja henkilöhahmoja on saatu syvennettyä. Yksityisetsivä saa tässäkin leffassa ottaa vastaan iskuja, kitata jaloviinaa ja hurvitella kevytkenkäisen naisen kanssa.

Antti Reini tekee Vareksena rutiininomaisen suorituksen. Sivuhenkilöistä Aake Kalliala, Kari-Pekka Toivonen ja Markku Maalismaa uhkaavatkin varastaa koko show’n.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Erinomaisten näyttelijöiden Varasto

2012-01-02T00:22:00.000+02:00

Varastomies Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen)
ja Karita (Minttu Mustakallio) loistavat Varastossa.

Taru Mäkelän ohjaama Varasto (2011) on kotimaisen elokuvavuoden yllättäjä. Karu yhteiskunnallinen komedia nousee omalla listallani juuri päättyneen vuoden hauskimmaksi elokuvaksi. Se perustuu Arto Salmisen (1959−2005) vuonna 1998 ilmestyneeseen satiiriseen pienoisromaaniin.

Varasto on duunarikomedia, jossa vakavalla naamalla heitetyn huumorin alta paljastuu vakavaakin yhteiskunnallista pohdintaa. Maalikaupan varastomiehet ovat vähäosaisia, joiden elämään kuuluu niin puurtaminen kuin velttoilukin, kylmänä syödyt einekset ja pelko oman pienipalkkaisen työn menettämisestä. Elokuva ei silti ryve kurjuudessa. Niukka elämä ei tee duunareista uhreja vaan taitavia sinnittelijöitä.

Päähenkilö Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen) on varastomies, joka hankkii lisätienestejä myymällä tavaraa ohi kirjanpidon. Tavaran ostajana häärää Jylhäkorpi, yksityisyrittäjä, joka on silti omaksunut kommunismin brezhneviläisen muodon joka solullaan. Vesa Vierikko esittää tätä filosofoivaa henkilöhahmoa aivan verrattomasti. Rouskun kaverina häärää sympaattinen Raninen (Aku Hirviniemi), joka saa tavaravarkauksista syyt niskoilleen ja potkut ilman syytä.

Maalikaupan yläkerrasta löytyvät myymäläpäällikkö (mainio Juha Muje) ja etenkin myyjätär Karita, joka on päättänyt jallittaa Rouskun perheen perustamiseen. Minttu ”klikkaa mua” Mustakallio tekee Karitana aivan häikäisevän roolisuorituksen. Varastomiehen heila ei ehkä ole ”terävin kynä penaalissa”, mutta sympaattinen, optimistinen ja suunnitelmallinen. Hänen kyydissään välinpitämätön ja naisia vähättelevä Rousku alkaa vähitellen miehistyä ja ottaa vastuuta sekä omasta että perheensä elämästä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on muutenkin vahvaa. Maalifirman omistajaa Katajaa näyttelevä Esko Salminen tekee kelpo roolin. Sivuroolien häikäisevimmän suorituksen tekee kuitenkin Karitan Aino-äitiä näyttelevä Hannele Lauri. Rankan elämän kuluttama Aino on periyttänyt tyttärelleen huono-osaisuuden. Hänen mukaansa naiselle on tärkeintä se, ettei mies lyö.

Kipeistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksistaan huolimatta Varasto on todella hauska elokuva. Ensi-illassa elokuvayleisö ajoittain ulvoi naurusta. Siitäkin huolimatta, että huumori esitetään toisinaan minimalistisesti ja kovin sanoin ilmaistuna. Elokuvan ikäraja K7 on liian alhainen ajoittain kovan kielenkäytön vuoksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Salapoliisi toimintasankarina

2011-12-27T14:13:00.000+02:00

Sherlock Holmes (Robert Downey Jr., vas.) ja
tohtori Watson (Jude Law) ovat tehokas työpari.

On heti kärkeen todettava se, että suhtaudun ohjaaja Guy Ritchien uuteen elokuvaan Sherlock Holmes: A Game Of Shadows (2011) ristiriitaisin tuntein. Ohjaaja on viimeistään tässä toisessa Sherlock Holmes -filmatisoinnissaan tehnyt englantilaisesta älykkösalapoliisista lopullisesti toimintasankarin. Kauas on jäänyt se dekkarikirjailija Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes, joka Lontoon Baker Street 221B:ssä ratkoo lähinnä suvereenin älynsä voimin merkittäviä mysteerejä.

Uusi Sherlock Holmes on siten tehty niille aikamme ihmisille, joita salapoliisin perusteelliset pohdinnat pitkästyttävät ja jotka kaipaavat yksityisetsivältä räväkkää toimintaa rikosten ratkonnassa. Elokuvassa toimintakohtaukset vyöryvät päälle kuin Ilkka Remeksen jännityskirjoissa. Tulitaistelut, räjähdykset ja hidastusten kaltaiset erikoisefektit kuuluvat leffan peruselementteihin. Sherlock Holmesin (Robert Downey Jr.) nyrkkeilytaidoille on enemmän käyttöä kuin viileän analyyttiselle ja loogiselle ajattelulle.

Elokuva käynnistyy Sherlock Holmesia järkyttävästä asiasta. Hänen pitkäaikainen kumppaninsa tohtori Watson (Jude Law) on menossa naimisiin Mary Watsonin (Kelly Reilly) kanssa. Tuoreen hääparin onnea ei silti kestä kauan. Häämatkalle mukaan lähtenyt Holmes pelastaa Maryn arkkivihollisensa James Moriartyn (Jared Harris) uhalta sinkoamalla hänet junasta rautatiesillan kohdalla veteen. Hameenheilahduksen jälkeen etsiväkaksikko pääsee keskittymään itse asiaan: suurrikollisen punoman suunnitelman selvittämiseen.

1890-luvun alkuun sijoittuvan ”Varjojen pelin” alkua leimaa anarkististen pommi-iskujen ja salamurhien kudelma, joka vie Euroopan sodan partaalle. Älyltään Holmesin veroinen Moriarty hyötyisi sodasta taloudellisesti suunnattomasti. Mestaririkollinen johtaa salaista asetehdasta, joka tuottaa tappovälineitä konekivääreistä valtaviin kanuunoihin. Useiden eurooppalaisten valtionpäämiesten ja huippudiplomaattien henki on uhattuna. Vain Sherlock Holmesin toiminta voi säilyttää rauhan.

Elokuva huipentuu Holmesin ja Moriartyn väliseen shakkiotteluun, joka käydään pimeänä talvi-iltana rauhankonferenssin pitopaikan kattoterassilla Sveitsissä. Kiistakumppaneiden henkien huikeaa taistoa seuraa myös elokuvan loppukliimaksi. Jo pelkästään sen vuoksi elokuva kannattaa nähdä suurella kankaalla.

Salapoliisiperinteiden murtamisesta huolimatta ”Varjojen peli” on hienoa viihdettä. Elokuva perustuu Michele ja Kieran Mulroneyn laadukkaaseen käsikirjoitukseen, erinomaiseen näyttelijätyöhön ja taidokkaasti rakennettuun ajankuvaan. Selkein ajallinen kömmähdys on kranaatinheittimen esittäminen jo 1890-luvun yhteydessä, kun kyseinen ase oli vasta ensimmäisen maailmansodan tuote.

Robert Downey Jr. tuo hienosti esiin Holmesin erikoisen luonteen ja poikamaisuuden. Hän pelaa erinomaisesti yhteen Jude Law’n kanssa. Mad Men –sarjasta tuttu Jared Harris näyttelee loistavasti mestaririkollisen roolin. Stephen Fry piirtää hauskan roolin Holmesin veljenä Mycroftina, joka toimii yhtenä brittidiplomatian aivoista.

Sherlock Holmes on kieltämättä miesten elokuva. Siitä huolimatta Holmesin arvostama Irene Adler (Rachel McAdams) viihtyy roolissaan. Sen sijaan käsikirjoitus ei tee oikeutta romaniennustaja Madame Simza Heronia näyttelevälle ruotsalaistähti Noomi Rapacelle, jonka todellinen kansainvälinen läpimurto jää vielä odottamaan itseään.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hiljaisuus pysäyttää katsojan ja kirvoittaa kyyneleet

2011-12-18T23:44:00.001+02:00

Eino (Joonas Saartamo) ja Jaana (Terhi Suorlahti)
raskaassa työssään kaatuneiden evakuontikeskuksessa.

Sotaelokuva on suomalaiselle elokuvayleisölle rakas genre. Elokuvalaji vilisee suomalaisia huippuelokuvia Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1955) Pekka Parikan Talvisotaan (1989) ja Olli Saarelan Rukajärven tiestä (1999) Åke Lindmanin Tali-Ihantalaan (2006).

Sakari Kirjavaisen ohjaama Hiljaisuus (2011) poikkeaa perinteisten sotaelokuvien kaavasta. Rintamataisteluiden sijasta huomio kiinnittyy eturintaman takana sijaitsevaan kaatuneiden evakuontikeskukseen, jonne surmansa saaneet sotilaat tuodaan ja jossa heidät siistitään ennen viimeistä matkaa kotitanhuville. Keskuksessa työskentelee neljä miestä ja kolme naista, pääosin sotilaita ja lottia.

Elokuva ajoittuu historiallisesti jatkosodan viimeiseen kevääseen 1944. Päähenkilönä toimii hidasjärkinen, mutta syvästi inhimillinen Eino (Joonas Saartamo). Hänen rankkana tehtävänään on hakea kaatuneet etulinjasta. Keskusta johtava pastori Hiltunen (Kari Hakala) ei paljon Einosta perusta.

Einon kanssa keskukseen saapuu uutena miehenä Antti (Lauri Tilkanen), jonka komeus ja supliikki olemus saavat pian lottien Siirin (Joanna Haartti) ja Jaanan (Terhi Suorlahti) sydämet läpättämään. Yhteisön muut jäsenet ovat kuolleiden kanssa jutusteleva Korpikangas (loistava Ilkka Heiskanen) ja ruumiita ammattitaitoisesti käsittelevä kuppari-Miina (Sinikka Mokkila).

Einon elämää ohjaa Antin isälle annettu lupaus pitää nuori sotilas erossa vaikeuksista − ja etenkin hengissä. Iloluonteinen Antti keskittyy lottien hurmaamiseen ja kiellettyyn rajakaupankäyntiin Siirin kanssa. Näin asemasodan aikaakin voidaan tarkistella hieman uudessa valossa.

Hiljaisuuden keskeinen teema on kuolevaisuus ja kuoleman läheisyys. Evakuontikeskus on kuin sota pienoiskoossa. Taistelun kumu kantautuu keskukseen, sota lepää raskaana yhteisön yllä. Pieni miljöö, niukka esineistö ja aidontuntuiset ihmiset rakentavat uskottavan ajankuvan. Elokuva on koskettava ja saa monen silmät väkisinkin kostumaan.

Sotaelokuvaan tuovat dynamiikkaa ei-kenenkään maalle tehdyt ruumiinhakuretket. Huomio kiinnittyy myös äänimaailmaan ja laadukkaaseen kuvaukseen, joka on Petri Rossin käsialaa. Historiasta vähemmän tietäville lienee uutinen se, että Suomi oli ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka toi kaatuneet sotilaansa kotiin haudattaviksi. Se selittää sankarihautausmaiden paljouden.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tanssivat pikkuoravat kimittävät taas

2011-12-16T23:23:00.000+02:00

Pikkuoravien seikkailu alkaa laivaristeilyltä.

Y-Kinossa perjantaina 16.12. ensi-iltaan tullut Alvin ja pikkuoravat 3 on harmiton, suomeksi dubattu lastenelokuva. Mike Mitchellin ohjaustyö on Alvin-sarjan kolmas ja mahdollisesti viimeinen.

Elokuvassa kuusi pikkuoravaa ovat poptähtiä, jotka lähtevät laivaristeilylle. Leppoisa keppostelu laivalla päättyy kuitenkin haveriin ja oravakuusikko haaksirikkoutuu autiona pitämälleen saarelle. Siellä he saavat vastaansa muun muassa Alvinin (Justin Long/suomalaisäänenä Jon-Jon Geitel) arkkivihollisen Ianin (David Cross) ja uhkaavan tulivuorenpurkauksen. Tropiikin saarelta löytyy myös muuta arvoituksellista.

Kimittävät kurret koettelevat jonkin verran aikuiskatsojan hermoja, mutta pikkulapsiin söötit oravat ja vauhdikas vipellys kyllä uppoavat. Oravien musiikki- ja tanssinumerot ovat varsin onnistuneita.

Pikkuoravien kanssa hengaavien ihmisnäyttelijöiden kuten ystävä Daven (Jason Lee/Antti Jaakola) näyttelijätyö on varsin ilmeetöntä ja väsähtänyttä. Paljon ei ole hurraamista käsikirjoituksessa tai dialogissakaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Y-Kinon kioskitoiminta Kauhavan lukion työosuuskunnan hoidettavaksi

2011-12-16T22:19:00.000+02:00

Kauhavan lukion rehtori Toni Uusimäki (vas.) ja
Y-Kinon toimitusjohtaja Ilkka Peura tyytyväisinä.

Kauhavan Y-Kino Oy solmi historiallisen sopimuksen Kauhavan lukion kanssa perjantaina 16.12.2011. Sopimuksen allekirjoittivat Kauhavan Y-Kino Oy:n toimitusjohtaja Ilkka Peura ja Kauhavan lukion rehtori Toni Uusimäki.

Y-Kino luovuttaa kioskitoiminnan lukion perusteilla olevalle osuuskunnalle. Osuuskunta saa kaiken kioskitoiminnan tuoton (pl. lipunmyynti) omaan käyttöönsä.

"Kioskin tuoton loppusijoitus olisi joka tapauksessa ollut hyväntekeväisyys - lisäksi lukiolaisten kanssa on todella mukava tehdä yhteistyötä", totesi Kauhavan Y-Kino Oy:n toimitusjohtaja Ilkka Peura.

Y-Kinon tavoitteena on sen omistajien ohjaamana osallistua paikalliseen hyväntekeväisyystyöhön. Y-Kinon omistaa Kauhavan Rotaryklubi - kaikki työntekijät ovat tähän saakka olleet rotareita, jotka ovat tehneet työnsä talkoilla. Nyt töissä nähdään mukana myös lukiolaisia.

Kauhavan rotaryklubi ry kuuluu yhteen maailman suurimmista palvelujärjestöistä, jossa kaikki rotaryklubit osallistuvat maailmanlaajuisiin ja paikallisiin hyväntekeväisyyskohteisiin.
Kauhavan rotaryklubi tukee Polio-plus -hanketta, jossa polio poistetaan maapallolta kokonaan.

Paikallisesti useiden muiden projektien lisäksi Kauhavan rotaryklubi on järjestänyt yli 40 vuoden ajan vuosittain ammatinvalintatilaisuuksia sekä vaihto-oppilaiden vuosivaihdon jo yli 30 vuoden ajan. Nyt rotaryt osallistuvat lukion yrittäjäkurssin tutorointiin sekä antavat Y-Kinon kautta lukiolaisille mahdollisuuden pyörittää omaa todellista yritystään.

Y-Kino toteutti vuonna 2010 talkoovoimin Y-Kinon täydellisen remontin: konehuoneen laajentaminen, lattioiden päällystäminen, penkkien uusinta, salin akustointi, valkokankaan uusinta sekä sokerina pohjalla uuden 3D-digiprojektorin hankinta. Projektia tukivat rahallisesti Suomen Elokuvasäätiö, Kauhavan kaupunki ja Suomen Yrittäjäopisto, jonka auditoriossa elokuvateatteri toimii.

Edellinen täyden vuoden katsojaennätys Y-Kinossa oli 3.700 katsojaa, tänä vuonna päästään ehkä yli 11.000:een.

"Olen hyvin kiitollinen elokuvien levittäjätoimistojen kärsivällisyyteen ja ymmärtäväisyyteen toimintamme opetteluvaiheessa. Opettelu jatkuu - verkostossamme on nyt yhteensä yli 60 työntekijää joita paimentaa toimitusjohtaja kolmen lähimmän apulaisensa kanssa: tekninen, ohjelmallinen ja kaupallinen toimialajohtaja", Peura toteaa.

Sympaattiset pingviinit tanssivat taas

2011-12-04T19:11:00.000+02:00

Svenin lentotaidot hurmaavat pingviiniyleisön.

George Millerin digitaalinen animaatio Happy Feet (2006) svengaavine pingviineineen nousi viisi vuotta sitten melkoiseksi hitiksi. Elokuvan pääosassa jorasi tuolloin keisaripingviini Mumble (Elijah Wood, suomalainen ääni Niilo Syväoja), jolta puuttui puolison saamiseksi tarvittava lauluääni. Tanssiva pingviini käänsi kuitenkin erilaisuutensa lopulta voitoksi.

Jatko-osa Happy Feet 2 (2011) on koko perheen sympaattinen elokuva, jossa palataan takaisin Etelämantereelle. Elokuvan pääroolissa nähdään pörröinen pikkupingviini Erik (Ava Acres, Seera Alexander), joka puolestaan ei osaa tanssia muiden lajitovereidensa tapaan. Erilaisuuttaan pohtiva Erik haaveilee lentämisestä ja ihailee lentävää pingviini Sveniä (Hank Azaria, Antti Jaakola).

Isä-Mumblea ja Erikiä ystävineen tarvitaan pian, kun pingviinien elinympäristö joutuu uhatuksi. Liikkuvat jäävuoret saartavat pingviiniyhteisön loukkuun, josta ne voi pelastaa vain eläinlajien yhteistyö. Lastenleffan keskeistä sanomaa onkin ystävyyden, erilaisuuden ymmärtämisen ja oman itseluottamuksen rakentamisen merkitys.

Pingviinielokuva on komeaa nähtävää. Animaation kuvallista huippua edustaa sivujuoni, jossa seurataan kahden krillin eli läpikuultavan äyriäisen seikkailutarinaa. Hyvin keskeinen rooli elokuvassa on myös tanssimusiikilla. Happy Feet 2:n hienoja joukkokohtauksia tahdittavat monet tunnistettavat popbiisit.

Vaikkei Happy Feet 2 aivan ylläkään alkuperäisosan tasolle, se on aikuisillekin viidyttävää katsottavaa.

Linkin traileriin löydät tästä.

Haukotuttava vampyyritarina

2011-11-24T00:28:00.000+02:00

Bella Swan (Kristen Stewart) ja Edward Cullen
(Robert Pattinson) saavat viimein toisensa.

Tunnustan suoraan: Twilight – Aamunkoi, osa 1 (2011) on ensimmäinen suositun vampyyrisarjan elokuva, jonka olen nähnyt. Nähtyäni elokuvan olen enemmän kuin vakuuttunut siitä, etten ole menettänyt mitään. Erityisesti teinityttöjen suosima leffa on yksi pitkäveteisimmistä viime aikoina näkemistäni elokuvista.

Bill Condonin ohjaama leffa on neljäs Twilight-sarjan elokuvista. Harry Potter-sarjan tapaan viimeinen osa on pilkottu kahtia. Kun tämä vielä Pottereissa toimi, pelkään pahoin, että ensi vuonna valkokankaalle ilmestyvä Aamunkoi, osa 2, jatkaa samalla tylsyyden linjalla kuin edeltäjänsäkin.

Elokuva käynnistyy toisiinsa rakastuneiden ihmis-Bellan (Kristen Stewart) ja vampyyri-Edwardin (Robert Pattinson) häistä ja häämatkasta, joita veivataan rasittavan kauan. Sankaripari saa nyt toisensa myös vuoteessa papin aamenen jälkeen. Tätä lienee teiniyleisö odottanut jo sarjan alusta asti. Elokuvan nuiva suhtautuminen sukupuolisuuteen ilmenee pian siinä, kun Bella alkaa kuherruskuukautensa jälkeen odottaa lasta. Vampyyrin ja ihmisen perillisen odottamisesta tulee tuskallinen kertomus, joka vie Bellan manan majoille. Onko siis synnin – tässä seksin – palkka siis kuolema?

Teinityttöjen sydämet sykkivät tiettävästi vampyyri Edwardille. Keski-ikäisenä äijäkriitikkona ihmettelen kyllä miksi. Niin puisevaa on Edwardin ja Bellan näytteleminen. Pariskunnan väliltä tuntuu puuttuvan myös kemia. Paitakammoa potevan ja Bellaan rakastuneen ihmissusi Jacobin (Taylor Lautner) koominen murahtelu ja pinkominen pitkin metsiä muiden ihmissusien kanssa kutittaa tahtomattaan katsojan nauruhermoja.

Tästä elokuvasta puuttuu lähes kokonaan kauhu Bellan odotusajan tapahtumia lukuun ottamatta. Voiko olla mitään epäuskottavampaa kuin verta pahvimukista ryystävä vampyyri? Nosferatu ja Dracula katsoisivat tätä degeneroitumista vihaisina ja vimmoissaan. Kriitikolle elokuvan huippuhetkeä edustikin lopputekstien alkaminen. Ai niin, maskeeraajat ovat tehneet hyvin työnsä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tintti vie 3D:n uusiin ulottuvuuksiin

2011-11-15T01:21:00.000+02:00

Eurooppalaisen sarjakuvan kestosuosikki Tintti on siirretty valkokankaalle ohjaajalegenda Steven Spielbergin uutuuselokuvassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus 3D (2011). Kaikkien Tintin ystävien riemuksi Spielberg ja tuottajavelho Peter Jackson ovat onnistuneet lähes täydellisesti. Elokuva on samanaikaisesti jännittävä seikkailutarina, loistava 3D-leffa ja kaikkien aikojen paras liikkeentunnistukseen perustuva elokuva.

Lehtimies Tintin loi belgialainen Hergé (1907−1983) tammikuussa 1929. Aluksi jatkokertomuksena ilmestynyttä sarjakuvaa on myyty albumeina satoja miljoonia ja käännetty noin 80 kielelle. Suomalaisille sarjakuvasankari ja Milou-koiransa ovat tulleet tutuiksi 1970-luvulta lähtien Otavan kääntäminä Tintin seikkailuina.

Steven Spielberg tunnetaan vetävien seikkailutarinoiden mestarina. Hän tutustui Tinttiin kuultuaan yhtäläisyyksistä sarjakuvan ja oman Kadonneen aarteen metsästäjiensä (1981) kanssa. Lopulta Spielberg päätyi yhteen uusiseelantilaisen Peter Jacksonin kanssa, joka tunnetaan erityisesti komean Taru sormusten herrasta –trilogian ohjaajaguruna.

Kaksikon käsissä on syntynyt kolmea Tintti-albumia hyödyntävä vetävä seikkailuelokuva. Se hyödyntää kolmiulotteisuutta ja motion capture- eli liikkeentunnistustekniikkaa ennennäkemättömän hienolla tavalla. Aitoja näyttelijäsuorituksia ja kasvonliikkeitä hyväkseen käyttävä animaatio on vaikuttava sekoitus valokuvarealismia ja Hergén sarjakuvien värimaailmaa ja hahmoja. Spielbergillä on ollut apunaan Jacksonin luottokuvaaja Janusz Kaminski ja efektiyhtiö WETA.

Yksisarvisen salaisuus on erittäin yksityiskohtaista ja häkellyttävän kaunista katseltavaa. Kolmiulotteisuus on toteutettu poikkeuksellisen hienosti ja luontevasti. Animaation päähenkilöiden Tintin (Jamie Bell, ääninäyttelijänä Samuel Harjanne), kapteeni Haddockin (Andy Serkis, äänenä Jarmo Koski) ja konna Ivanovits Sakarinin (Daniel Craig, äänenä Antti Jaakola) hahmot ovat Hergén kerronnalle uskollisia.

Elokuvan alussa Tintti vedetään mukaan jännittävään aarteenmetsästykseen, kun kirpputorilta ostettu laivan pienoismalli varastetaan lehtimiehen kotoa keskellä kirkasta päivää. Tintti tapaa pian alkoholisoituneen kapteeni Haddockin, joka sylkee suustaan legendaarisia kirouksiaan konekiväärin nopeudella. Pian parivaljakko kiitää ahneen roiston Sakarinin jäljillä ympäri maapallon. Toimintaa ja huumoria riittää viimeiseen minuuttiin asti.

On todettava, että elokuvan K11-ikäraja on kohdallaan. Vauhdikasta toimintaa, ammuskelua, Haddockin juopottelua ja suunsoittoa sisältävä elokuva ei ole tarkoitettu perheen pienemmille. Kaikilla muilla on sen sijaan mahdollisuus nauttia yhdestä elokuvavuoden 2011 hienoimmista elämyksistä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kun korttitalo romahtaa

2011-10-22T12:46:00.000+03:00

Rakennusyrittäjä Sami (Samuli Edelmann)

joutuu uhkailujen kohteeksi leffassa Kotirauha.

Y-Kinossa juuri ensi-iltansa saanut Aleksi Mäkelän Kotirauha (2011) osuu harvinaisen ajankohtaiseen aiheeseen. Suomi ja muu Eurooppa näyttää taas vaipuvan taantumaan, joka suistaa talousvaikeuksiin niin monet yksilöt kuin yrityksetkin.

Kotirauhan päähenkilö Sami Luoto (Samuli Edelmann) touhuaa rakennusalalla, johon laskukausi yleensä iskee ensimmäisten toimialojen joukossa. Nelikymppinen yrittäjä suistuukin kurimukseen, josta on pian leikki kaukana. Vaakalaudalle joutuvat sekä Samirakennus Oy että yrittäjän perhe-elämä.

Samin bisneshistoria ei ole alkujaankaan menestyksekäs. Luottolaman iskiessä pankkeihin luotonanto tyrehtyy, vakuuksia vaaditaan enemmän, korkotaso nousee. Samille jää käteen myymättömiä asuntoja, joiden tuotolla piti rahoittaa tuore tonttikauppa ja unelmatalo perheelle, johon kuuluu opettajavaimo Sari (Katariina Kaitue) ja rippikouluikäinen Annika (Kerli Kyllönen). Perheidylli horjuu, kun ikävät asiat alkavat kasautua.

Rakennusfirma hoippuu konkurssin partaalla, työmiehet saavat potkut, velkakierre pahenee. Velkojat ottavat käyttöön kovat otteet – ja hetken kuluttua Samin elämä on veitsenterällä. Edes oma isä ei anna lainaa. Vähäpuheinen ja härkäpäinen liikemies näyttää puskevan koko muuta maailmaa vastaan. Korttitalon romahtaessa Sami näyttää liittyvän kahden muun epäonnen soturin joukkoon. Ruotsista palanneella lankomies Jerellä (Kristo Salminen) ovat asiat solmussa. Lopputilin saanut rakennusmies Jaatinen (Tommi Korpela) yrittää sinnitellä pienten lastensa kanssa työttömyyttä ja huostaanoton uhkaa vastaan.

Tummasävyinen elokuva on aito, väkevä ja uskottava. Se heijastelee niin 90-luvun valuuttalainoihin kaatuneiden kuin vuosien 2008−2009 laman kokeneiden yrittäjäuhrienkin kokemuksia. Mäkelän luottonäyttelijä Samuli Edelmann onnistuu roolissaan jurona ja taipumattomana liikemiehenä erinomaisesti. Samalla hän piirtää vaikuttavan perisuomalaisen miehen tarinan. Myös Katariina Kaitue, Aake Kalliala (isä Reijo) ja Santeri Kinnunen (poliisiveli Santtu) tekevät onnistuneet roolityöt.

Aleksi Mäkelän ohjaustyö ei onneksi ole pelkkää murheellisten laulujen maan kuvausta. Samin elämän pimeimmällä hetkellä taivaalle singahtaa valonsäde, joka valaisee maiseman uudeksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tumpeloagentin uudet seikkailut

2011-10-17T12:09:00.000+03:00

Mr. Beanina tunnetuksi tullut Rowan Atkinson palaa valkokankaalle jälleen tumpeloagenttina elokuvassa Johnny English – uudestisyntynyt (2011). Hänen Majesteettinsa salaisen palvelun agentin on uudessa seikkailussaan pysäytettävä kansainvälinen murhaajaryhmä ennen kuin se tappaa Kiinan pääministerin ja suistaa maailman kaaokseen.

Edellisessä Johnny Englishissä (2003) Ison-Britannian kuuluisa salainen palvelu MI5 räjäytettiin ilmaan ja ainoa henkiinjäänyt agentti sai tehtäväkseen selvittää kruununjalokivien varkauden. Jatko-osassa MI7:n agentti Johnny English on opetellut itämaisia taistelulajeja ja korkeampaa henkisyyttä Tiibetissä. Syynä tähän on ollut kömpelön Englishin edellinen pilalle mennyt keikka Mosambikissa.

Kun MI7:n tietolähde ei suostu puhumaan kenellekään muulle kuin Johnny Englishille, tiedustelupalvelun tiukan päällikön (Gillian Anderson) on pakko värvätä tomppeliagentti uudelleen. Hän saa apurikseen nuoren agenttiharjoittelija Tuckerin (Daniel Kaluuya) ja viehättävän psykologi Kate Summerin (Rosamund Pike). Näiden keskeisenä tehtävänä on estää Englishin töppäilyjen muuttuminen todelliseksi katastrofiksi.

Johnny English on keskinkertainen ja kestoltaan liian pitkä Bond-parodia, jossa kierrätetään jo moneen kertaan nähtyjä agenttikliseitä erilaisista työkaluista aina puhuvaan agenttiautoon asti. Elokuvissa on toki lukuisia humoristisia oivalluksia, mutta agenttielokuvien toimintajaksojen parodiointi ontuu aika lailla. Yli puolitoista tuntia Rowan Atkinsonin naamanvääntelyä on myös aika kova urakka aikuiskatsojalle.

Johnny English – uudestisyntynyt toimii varmaankin parhaiten vanhemman ja kouluikäisen yhteisenä harmittomana elokuvakokemuksena. Erityistä elämystä on tästä leffasta turha hakea.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Elokuvan Prinsessa esittely ja oppimateriaalit Koulukinossa

2011-10-11T19:13:00.000+03:00

Kauhavan ja Härmän lukioiden opiskelijat tutustuvat elokuvan Prinsessa teemoihin ja oppimateriaaleihin etukäteen.

Kauhavan lukion kolmoset menevät katsomaan Arto Halosen ohjaaman Prinsessa-elokuvan keskiviikkona 12.10. klo 8-10. Elokuvan kesto on 1h 44min.

Lukion ykköset ja kakkoset menevät elokuviin torstaina 13.10 klo 8-10. Kyydityksessä olevat opiskelijat tuodaan elokuvateatterin läheisyyteen, jollei reitiltä ole mahdollisuutta poiketa Yrittäjäopiston piha-alueelle.

Tarkoitus on, että kyseiseen elokuvaan perehdytään etukäteen opettajan johdolla. Voit tutustua elokuvaan liittyvään oppimateriaaliin myös itse. Löydät materiaalit Koulukinon sivulta tästä linkistä.

Tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa paneudutaan mm. erilaisuuteen, psyykkisiin sairauksiiin ja skitsofreniaan, mielenterveyden voimavaroihin, yhteisön merkitykseen sekä elokuvan käsikirjoittamiseen.

Elokuvakaupunki Kauhava tarjoaa ilmaisen elokuvaesityksen 2300 oppilaalle

2011-10-11T19:05:00.000+03:00

Lue asiasta lisää oheisesta linkistä:

http://www.kauhava.fi/kauhava-info/uutiset/elokuvakaupunki_kauhava_tarjoaa_ilmaiset_elokuvat_2300_oppilaalle!.html

Kotimaista komediaa vuosien varrelta kansalaisopiston elokuvakerhossa

2011-09-04T22:03:00.008+03:00

Elokuvakerho peruttu liian vähäisen osallistujamäärän takia.

Järvilakeuden kansalaisopiston elokuvakurssi painottuu tänä vuonna kotimaisen komedian kultaisiin vuosiin. Elokuvakurssilla katsotaan yhteensä kymmenen kotimaista komediaa syys- ja kevätkauden aikana. Kurssin aikana tutustutaan elokuvaan taidemuotona ja nautitaan elokuva-alan asiantuntijaluennoista. Elokuvaesitykset ovat Y-Kinossa joka toinen keskiviikko klo 18.00−20.30.

Kurssin vetäjänä toimii FM Toni Uusimäki. Elokuvakurssi alkaa keskiviikkona 14.9.2011 Kauhavan koulukeskuksen luokassa 256. Osoite on Jylhäntie 14.

Syyskauden elokuvat:

28.9. Valentin Vaala: Vaimoke (1936)

12.10. Toivo Särkkä ja Yrjö Norta: Lapatossu (1937)

2.11. Risto Orko: Ryhmy ja Romppainen (1941)

16.11. Matti Kassila: Radio tekee murron (1951)

7.12. Armand Lohikoski: Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1954)

Kevätkauden elokuvat:

1.2. Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975)

15.2. Spede Pasanen: Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976)

7.3. Aki Kaurismäki: Leningrad Cowboys Go America (1989)

21.3. Kummeli: Alivuokralainen (2008)

4.4. Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010)

Lisätietoja elokuvakurssista löydät jatkossa Y-Klaffin kaikuja-blogista osoitteesta http://citdon.blogspot.com.

Smurffit koheltavat New Yorkissa

2011-09-04T21:40:00.000+03:00

Pieni Belgia tunnetaan laadukkaista sarjakuvistaan, joista Hergen Tintti on maailmanlaajuisesti tunnetuin. 1950-luvun lopussa sarjakuvantekijä Peyo eli Pierre Culliford loihti kynästään pienet siniset olennot smurffit, jotka elelivät sienitaloissaan lumotun metsän keskellä olevassa kylässään. Tämä kolmen omenan korkuinen pikkuväki sai hyvin sympaattisen kohtelun Hanna-Barbera Productionsin tuottamassa animaatiosarjassa 1980-luvulla. Sarjaa näytettiin myös Suomen televisiossa.

2010-luku tuo smurffit jälleen valkokankaalle – ja tällä kertaa kolmiulotteisina. 3D:stä ei tällä kertaa ole erityistä lisähyötyä. Toki kaikki keskeiset smurffihahmot – mm. Suursmurffi, Smurffiina, Tohelo, Ärjysmurffi ja Välkky – on taitavasti animoitu ja mallinnettu. Sen sijaan Smurffien piinaaja velho Gargantuel (Hank Azaria, suomalaisäänenä Jukka Voutilainen) ja kissansa Rontti ovat saaneet lihaa ja verta olevat näyttelijät. Smurffit 3D (2011) elokuvan on ohjannut Raja Gosnell.

Elokuva käynnistyy Smurffikylästä, jossa pikkuväki on valmistautumassa sinisen kuun juhlaan. Sen pilaa paikalle rymistelevä velho kissoineen. Smurffit pakenevat hädissään ympäriinsä ja heidän neuvokas kuuden smurffin joukkonsa siirtyy vesiputousportaalin kautta New Yorkin keskuspuistoon. Siellä he päätyvät mainosmies Patrick Winslow’n (Neil Patrik Harris, suomalaisäänenä Antti Jaakola) ja hänen raskaana olevan vaimonsa Gracen (Jayma Mays, suomalaisäänenä Raili Raitala) kotiin. Alun koheltamisen jälkeen pikkuväki ystävystyy isäntäperheensä kanssa.

Lastenleffan keskeisenä juonena on ratkaista se, kuinka smurffit voivat smurffata takaisin kotikyläänsä. Sen estämiseksi Gargantuel tekee parhaansa kätyrikissansa kanssa. Valitettavasti eurooppalaiselle animaatiotaiteelle ominainen laadukkuus on joutunut väistymään amerikkalaissmurffeissa Hollywood-elokuvien pahimpien piirteiden tieltä.

Smurffeja leimaa koheltaminen, kovaäänisyys, tarpeeton mäiskintä ja ajoittainen imelyys. Kaikkein pahinta lienee kuitenkin smurffien uhraaminen kaupallisuuden alttarille. Äkkiä ei tule mieleen lastenelokuvaa, jossa olisi enemmän mainoskrääsää ja yliampuvaa tuotesijoittelua. Se ei ole tuotantoyhtiölle kunniaksi.

Smurffielokuvan K7-ikäraja on paikallaan. Alle kouluikäisille toiminta lienee paikoitellen hieman liian rajua.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Järkälemäisen noloja tyyppejä

2011-09-03T13:50:00.000+03:00

Lihi (Ylermi Rajamaa), Henninen (Eero Milonoff) ja Marsalkka

(Jussi Nikkilä) tappavat aikaa Helsingin Kalliossa.

Verbaalivirtuoosi Mikko Rimminen ylsi Nenäpäivä-romaanillaan 2010 Finlandia-palkintoon. Kirjallisen läpimurtonsa Rimminen teki kuitenkin jo 2004 Helsingin Kallioon sijoittuvalla teoksellaan Pussikaljaromaani. Nyt romaani on taipunut elokuvaksi, jossa kirjailija on toiminut toisena käsikirjoittajana. Pussikaljaelokuvan (2011) on ohjannut Britanniassa elokuvakoulunsa käynyt Ville Jankeri.

Yhteen kesäiseen päivään sijoittuvan elokuvan miljöönä toimii Helsingin Kallio, vanha työläiskaupunginosa, joka tunnetaan nykyään opiskelijoiden, boheemien taiteilijoiden ja erilaisten yhteiskunnan pudokkaiden värikkäänä asuinalueena. Kuvaaja Jarkko T. Laineen kamera dokumentoi taitavasti katunäkymät: lukuisat pubit, thaihierontapaikat, asiakkaitaan odottavat ilolinnut ja halpaan kaljaan hukkuvat miehet ja naiset. Rappio peittyy kuitenkin osittain Kallion karhean charmin alle.

Näillä kulmilla ja kadunpätkillä tappavat aikaansa kolmikymppiset Henninen (Eero Milonoff), Lihi (Ylermi Rajamaa) ja Marsalkka (Jussi Nikkilä). Nuoria miehiä ei ruumiillinen tai henkinen työ juuri kiinnosta, halpa olut, nopanheitto ja suunpieksintä sitäkin enemmän. Hennisen puhemylly jauhaa taukoamatta arkipäivän filosofiaa ja kirosanoja. Hän joutuu toistuvasti tukaliin tilanteisiin, kun aina tulee lausuttua pari sanaa liikaa. Ylermi Rajamaan Lihi on näpistelijänalku, mutta lämmin, toverillinen ja myönteinen. Jussi Nikkilän Marsalkalla voisi olla parhaat eväät elämässä selviytymiseen, mutta luonteen heikkous ja alttius päämäärättömään hengailuun pitävät hänet syrjäytymisvaarassa olevassa kolmikossa.

Sillä luusereita nämä nuoret ovat kilpailua ja tehokkuutta painottavassa yhteiskunnassamme. Alkoholisoitumisen merkit ovat luettavissa kolmikon kohdalla, kalja ja krapula ovat parhaita seuralaisia. Alamäkeen on helppo lasketella, ylämäki kohti Kallion kirkkoa on raskas ja kirousten tahdittama. Henninen tunnustaakin: ”Me ollaan täydellisiä häviäjiä.” Leffa ja sen pohjana oleva kirja kyseenalaistavat perinteisen arvomaailman ja työmoraalin hieman samaan tapaan kuin Aki Kaurismäen Calamari Unionissa (1985).

Vaikka elämän noppapelissä nuoret miehet ovat saaneet pienet silmäluvut, elokuvasta huokuu positiivisuus ja miesten välinen ystävyys. Näiden miesten pienet unelmat eivät ole aivan vielä murskautuneet asfalttiin. Toverihenkeä löytyy samaan tapaan kuin Dome Karukosken Napapiirin sankareiden (2010) päähenkilöiltä. Miesten yhteyttä ei murra nuorten naistenkaan seura. Viehättävä Laura (Marjut Maristo) ei saa väsähtänytta Marsalkkaa pauloihinsa yrityksistään huolimatta. Nikkilän roolihahmo ei ole mikään J. Karjalaisen Kolmen Cowboyn lehmipoika, joka kääntää hevosensa kohti kotia ja rakastettuaan. Ei, Marsalkka ratsastaa vakaasti kohti aavistettavissa olevaa lohdutonta loppuaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vares kapakkapianistin kannoilla

2011-08-06T18:01:00.000+03:00

Varatuomari Pauli Kontio palkkaa Jussi Vareksen.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut ohjaaja Lauri Törhösen uutuuselokuva Vares – Sukkanauhakäärme (2011) on tuoreen Vares-sarjan kolmas osa. Elokuva perustuu Reijo Mäen 80-luvun lopussa ilmestyneeseen dekkariin, jonka pohjalta Mika Karttunen on laatinut kohtalaisen käsikirjoituksen. Elokuva on parempi kuin Törhösen edellinen rimanalitus Huhtikuun tytöt (2011), muttei mitenkään säväyttävä.

Uusin Vares lähtee liikkeelle Kakolan kuuluisasta eristysosasto Pytystä, jossa kuritushuonevanki Torsten Rapp (Pete Manninen) valmistelee pakoaan. Samanaikaisesti yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) saa varatuomari Pauli Kontiolta (Carl-Kristian Rundman) tehtäväksi hankkia todisteita espanjalaista ravintolapianisti Jesus Maria Loboa (Ilkka Villi) vastaan. Toimeksiantaja epäilee Lobon vikittelevän vaimoaan, mutta viriilillä pianonpimputtajalla on monta muutakin naista kierroksessa.

Jussi Varekselle tulee muutakin pohdittavaa, kun yrittäjä Voitto Fjäderin (Ari Wirta) kuntosalilla pyöritetään selvästi hämäriä bisneksiä. Pian Vares huomaa olevansa itse hengenvaarassa. Dokaavaa dekkaristia mukiloidaan leffan edetessä aivan riittävästi. Vares-elokuvissa pyritään realismiin, mutta juonikuvio huumekauppoineen on jo nähty riittävän monta kertaa.

Antti Reini viihtyy tälläkin kertaa hyvin Vareksen roolissa. Takuuvarmaa työtä tekevät myös muut elokuvasarjan vakiohahmot: Anna Huttunen (Maria Järvenhelmi), Juhani Luusalmi (Eppu Salminen), Kyypakkaus (Jasper Pääkkönen) ja komisario Hautavainio (Ilkka Heiskanen). Valitettavasti heidänkään näyttelijäntyönsä ei ole verrattavissa esimerkiksi ruotsalaisen Wallander-sarjan päähenkilöiden suorituksiin.

Vares-sarjan ongelmat piilevät ohuissa henkilöhahmoissa ja epätasaisessa näyttelijätyössä. Erityisen tuskaista on seurata kuntosalikonnia Ingaa (Katja Kiuru), Voitto Fjäderiä ja Rönkköä (Panu Vauhkonen) kameran edessä. Vares-sarjan ohjaajan Lauri Törhösen kyky luoda jännitteitä elokuvaan pettää tälläkin kertaa. Sen sijaan leikkaaja Kimmo Kohtamäki on tehnyt parhaansa elokuvan lopputuotannossa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Potter-sarjan onnistunut loppuhuipennus

2011-07-17T13:22:00.000+03:00

Englantilaiskirjailija J. K. Rowlingin seitsenosainen teossarja nuoresta velhosta Harry Potterista sai kirjallisen kliimaksinsa 2007–2008, jolloin päätösosa Harry Potter ja kuoleman varjelukset ilmestyi erikielisinä versioinaan. Häikäisevän maailmanlaajuisen suosion saavuttanut kirjasarja siirtyi nopeasti myös valkokankaalle. Heinäkuun helteillä elokuvateattereiden kassamagneetiksi kohoaa epäilemättä filmisarjan kahdeksas elokuva.

Y-Kinossa tuoreeltaan ohjelmistoon tullut viimeinen Potter-elokuva on mannaa muillekin kuin velhopojan kanssa varttuneelle Potter-sukupolvelle. Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 on jännittävä, paikoitellen henkeäsalpaava ja elokuvakerronnallisestikin tiivis loppuhuipennus. Ohjaaja Peter Yates on onnistunut luomaan vaikuttavan 3D-elokuvan, joka dramaattisuudessaan ja hienoissa tehosteissaan on velkaa muun muassa mestariohjaaja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta –trilogialle.

Elokuva käynnistyy siitä, mihin edellinen osa jäi. Harry Potterin (Daniel Radcliffe) ja hänen nuorten velhoystäviensä Hermione Grangerin (Emma Watson) ja Ron Weasleyn (Rupert Grint) tehtävänä on löytää hirnyrkit, jotka tuhoamalla taikamaailmaa uhkaava lordi Voldemort (Ralph Fiennes) voidaan kukistaa. Kyseessä on kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä Voldemort ankeuttajineen, kuolonsyöjineen ja pimeyden velhoineen on vauhdikkaasti laajentamassa pahan valtakuntaansa.

Edessä on lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Voldemort joukkoineen vyöryy velhokoulu Tylypahkaan, Harrylle niin rakkaaseen opinahjoon, jonka rehtorina häärää nyt pahan puolelle siirtynyt Luihuisten Severus Kalkaros (Alan Rickman). Taistelun tiimellyksessä kaatuu moni Harryn uskollisista ystävistä.

Elokuvan yhdeksi käännekohdaksi muodostuu Harryn intensiivinen uppoutuminen Kalkaroksen muistoihin ajatusseulan avulla. Kokemus avaa tien velhopojan varhaislapsuuden muistoihin ja antaa uutta tietoa mm. Tylypahkan rehtoreiden Albus Dumbledoren (Michael Gambon) ja Kalkaroksen rooleista. Valaistunut Harry on nyt valmis kohtaamaan lordi Voldemortin, joka haluaa raivata tieltään viimeisen esteensä seljasauvansa taikaiskulla. Edessä on Harryn ja pimeyden ruhtinaan huikaiseva kaksintaistelu, todellinen loppuhuipennus.

Potter-sarjan viimeisestä elokuvasta jäävät näyttelijäsuorituksina erityisesti mieleen Ralph Fiennesin upea roolityö Voldemortina ja aina luotettavan Alan Rickmanin kyky luoda Kalkaroksesta todella moniulotteinen ja traaginen hahmo.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kungfu –pandan vauhdikas paluu

2011-06-13T21:42:00.000+03:00

Suosittu Po-panda tekee paluun valkokankaalle Dream Worksin uudessa seikkailuanimaatiossa Kung Fu Panda 2. Jennifer Yuhin ohjaama elokuva on vauhdikas jatko-osa, joka on täynnä kiinalaista symboliikkaa. Tarinankerronnaltaan animaatiota voi pitää onnistuneena. Mäiskintä on tosin paikoitellen sitä luokkaa, ettei leffaa voi suositella aivan pienimmille.

Ykkösosassa Po-pandan haave noususta kungfu-soturiksi kävi toteen, kun hänet valittiin lohikäärmesoturiksi. Kakkososassa hän jatkaa Rauhan laakson suojelua kungfu-tovereidensa Tiikerittären, Kurjen, Mantiksen, Apinan ja Kyyn kanssa. Panda ja hänen hurja viisikkonsa joutuvat koville, kun arkkivihollinen lordi Shen yrittää valloittaa Kiinan ja tuhota taistelulaji kungfun.

Ykkösosan keskeisiin vitseihin kuului Pon isä, joka ei ollut panda vaan hanhi. Jatko-osassa panda alkaakin selvitellä menneisyyttään, jonka surullisuus käy ilmi erilaisten takaumien kautta. Vain arvoituksellisten juuriensa löytämisen kautta sankaripanda voi kohdata juonikkaan vihollisensa. Jos ykkösosa opetti pandan luottamaan itseensä, kakkososan kantava teema on itsensä hyväksyminen.

Kung Fu Panda 2 on visuaalisesti todella näyttävä animaatio. Huumori on hurttia ja toiminta hyvin energista. Elokuvassa kolmiuloitteisuus toimii varsin hyvin, vaikkei 3D ole tässäkään elokuvassa mikään välttämättömyys. Yleistunnelmaltaan elokuva on kuitenkin ykkösosaa vakavampi.

Itä-Aasiassa suosittujen sotasankari- eli wuxia-elokuvien tapaan filmissä uhmataan fysiikan lakeja. Erityisesti animaation massiivinen loppukohtaus jää kirkkaasti katsojan mieleen.

Suomalaisina ääninäyttelijöinä hääräävät muun muassa Tuomas Uusitalo, Matleena Kuusniemi, Kari Ketonen ja Ismo Kallio.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Oceans on sinfonia valtamerille

2011-05-29T15:33:00.017+03:00

Ranskalaiset elokuvaohjaajat Jacques Perrin ja Jacques Cluzaudt ovat tehneet yhden vuosikymmenen hienoimmista luontodokumenteista. Y-Kinon ohjelmistoon tullut Oceans (2009) on kuvattu kuuden vuoden aikana ja yli 50 kuvauspaikalla maailman valtamerillä. Tuloksena on häikäisevä merellinen sinfonia, jossa upea kuvakerronta, kaunis musiikki ja painava sanoma liittyvät saumattomasti yhteen.

Uusimmalla filmiteknologialla kuvatun dokumenttifilmin takaa löytyy ranskalainen tuotantoyhtiö Galatée Films ja sen jakelun hoitaa Suomessa Atlantic Film Oy. Kahdentoista kuvausryhmän työhön, elokuvan tekemiseen ja markkinointiin on uponnut huimat 50 miljoonaa euroa.

Mitä rahalla saatiin aikaan? Kerrassaan huikea luontodokumentti, jossa pääosia näyttelee yli sata lajia. Valtamerten monimuotoisuuden tarinaa vievät eteenpäin eri nisäkkäät, linnut ja kalat. Meren syvyyksistä löytyvät elämän eri muodot ja värit. Kameratyö vangitsee niin upeita näkymiä, että ne on ehdottomasti nähtävä elokuvateatterin suurelta kankaalta.

Oceansin tekee visuaalisesti erityisen näyttäväksi eläinlajien massojen liikkeet ja käyttäytyminen. Kalaparvet pyörivät syvyyksissä kuin tornadot, delfiinit tekevät taivaltaan lennokkain loikin, panssarirapujen kaksi armeijaa ryhmittyvät taisteluun ja vyöryvät pian toistensa kimppuun.

Ohjaajakaksikon taidot on koettu ja hyväksi havaittu jo erilaisten lintujen muuttoliikettä selvittäneessä luontodokumentissa Siivekäs muutto (2003). Oceans on teemoiltaan huomattavasti monipuolisempi. Esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen, erilaisiin symbioottisiin suhteisiin ja ihmislajin valtamerille aiheuttamiin uhkiin kiinnitetään paljon huomiota. Katsoja oppii mm. sen, että merten saalistajat voivat tarjota merkittävästi suojaa monille muille lajeille.

Meriympäristön kauneudesta ja julmuudesta on lukuisia unohtumattomia otoksia. Valkoisesta hiekasta kuoriutuvat merikilpikonnan poikaset kiiruhtavat kohti merta. Monet taival katkeaa ilmasta iskevän linnun kynsiin. Rausku lipuu äänettömyydessä uljaasti ja pelottavasti kuin amerikkalainen B2-hävittäjä Afganistanin lennollaan. Merinorsu imuroi syötävää merenpohjan sedimenttikerroksista hurjasti puuskuttaen. Mursuemon ja sen poikasen syleily paritanssissaan hellyttää karskeimmankin katsojan.

Elokuva tuo esiin myös ihmisen toiminnan vaikutukset merten ekosysteemeille. Erityisesti tulevat esiin saasteet ja ryöstökalastus. Valtaviin ajoverkkoihin päätyy tonnikalojen lisäksi hylkeitä, miekkavalaita ja merikilpikonnia. Filmin ehkä pöyristyttävin kohtaus on hain pyrstön ja eväiden leikkaaminen herrojen haineväkeiton tarpeiksi. Lopuksi haintorso vajoaa kiven tavoin pohjaan kuolinkamppailuaan varten.

Oceans on tärkeä elokuva, joka muutamasta rankasta kohdastaan huolimatta sopii myös koko perheen elokuvaksi. Sillä on merkittävä koko ihmiskuntaa koskettava sanoma, vaikka Perrinin ekologinen paatos filmin lopussa koettelee jo aikuiskatsojan kestokykyä. Kyseessä on kuitenkin dokumentti, joka jokaisen lapsen olisi syytä nähdä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Piraatit tulevat taas

2011-05-18T08:42:00.000+03:00

Kevään odotetuimpia elokuvia on varmasti Pirates of the Caribbean – Vierailla vesillä (2011), joka tulee Suomen ensi-iltaan Y-Kinossa jo keskiviikkona 18.5. Filmin Länsi-Euroopan ensi-iltaa vietettiin juuri Cannes’n elokuvajuhlilla Ranskan Rivieralla Johnny Deppin ja Penelope Cruzin tähdittämänä.

Elokuvan kolmen edellisen osan lipputulot ovat nousseet joka filmissä noin miljardin dollarin luokkaan. Ei ihme, että Disney Pictures Studion uutuuden tuotantobudjetti onkin kohonnut noin 200 miljoonaan dollariin. Kyseessä on sarjan ensimmäinen kolmiuloitteinen elokuva. Ohjaajana toimii tällä kertaa Rob Marshall.

Merirosvoelokuvan tähdistö on muuttunut aika tavalla nelososassa. Vanhasta tähtikaartista on pistetty kävelemään lankkua pitkin Orlando Bloom ja jumalaisen kaunis Keira Knightley. Supertähti Johnny Depp saatiin vielä houkuteltua yhteen elokuvaan. Ei kai kukaan voi korvata häntä keikistelevänä kapteeni Jack Sparrow’na. Hänen rinnallaan heiluu kipakkana entisenä heilana toinen kassamagneetti Penelope Cruz.

Se, onko Cruzin esittämä Angelica minkään sortin enkeli, piinaa Jack Sparrow’ta koko elokuvan ajan. Nainen pakottaa Jackin nousemaan merten kauhun Mustaparran (Ian McShane) alukseen Queen Anne’s Revenge. Kun näyttämölle astuu vielä edellisistä osista tuttu kostonhimoinen kapteeni Hector Barbossa (Geoffrey Rush), on keskeinen tähdistö roolitettu.

Vierailla vesillä on läkähdyttävän kiivastempoinen seikkailu, jossa ei juuri rauhallisia suvantokohtia ole. Rauhallisissa kohtauksissa kukkii paikoitellen Piraattielokuvien huumorikin, mutta sen jälkeen sännätään taas uuteen kilpailuun tai miekkataistoon tai muuhun toimintaan. Keskeiset hahmot ottavat toisistaan mittaa kilpailussa ikuisesta nuoruuden lähteestä. Erilaiset liittoutumat vaihtelevat, henkilöhahmojen itsekkyys rehottaa. Toisten kampittaminen on suurta huvia.

Elokuvan uusia hirviöitä ovat tällä kertaa viehkot mutta ilkeät merenneidot, jotka joutuvat juonikuviossa jahdatuiksi ja teurastetuiksi. Tämä ei ole kovin mukavaa katsottavaa nuorimmille katsojille. Monien muiden nelososien (Shrek, Die Hard) tavoin tuntuu siltä, että Piraattisarjan eväät alkaa olla syöty. Sitä ei pelasta huikea toiminta, ajoittain fantastiset kohtaukset – tai edes Johnny Depp.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Thor on uusi supersankari Pohjolan valkokankailla

2011-05-02T23:59:00.000+03:00

Thor on pohjoismaisesta mytologiasta aineksensa ammentanut sarjakuvasankari, jonka Hämähäkkimiehen isänä tunnettu Stan Lee kehitti Marvel-kustantamolle yhdessä Jack Kirbyn kanssa 1960-luvun alussa.

Suomessa Thorin seikkailuja on julkaistu säännöllisesti vuodesta 1968 lähtien, mutta omaa vakituista lehteä hahmo ei ole saanut. Valkokankaalla Thor nähdään nyt ensimmäistä kertaa, mutta hahmo tekee paluun elokuvateattereihin jo vuoden päästä, kun Kostajat-elokuva saa ensi-iltansa toukokuussa 2012.

Alkuperäisessä kertomuksessa Odinin huonotapainen poika karkotetaan Asgardista maapallolle heiveröisen lääkärin, Donald Blaken, kehoon. Muistinsa menettänyt ukkosenjumala elää normaalisti, kunnes hän matkustaa lomallaan Norjaan, jossa hän pakenee kohtaamiaan avaruusolentoja luolaan, löytää siellä Mjölnir-vasaransa ja saa sen kautta muistinsa sekä voimansa takaisin.

Avaruusolennot päihittänyt Thor (Chris Hemsworth) palaa takaisin Pohjois-Amerikkaan, jossa hän elää kaksoiselämää ja ihastuu lopulta Blaken roolissa sairaanhoitaja Jane Fosteriin. Uudessa filmiversiossa 50 vuotta vanhaa tarinaa on kuitenkin modernisoitu, Natalien Portmanin esittämästä Jane Fosteristakin on tullut tutkija. Thorilla ei ole alter egoa, ja avaruusolennot on unohdettu.

Elokuva on hyvin roolitettu. Chris Hemsworth tekee vakuuttavaa työtä Thorina, joka sopeutuu vähitellen kuolevaisen rooliin. Mainiosti onnistuvat myös Anthony Hopkins Odinina, Stellan Skarsgård Erik Selviginä ja Tom Hiddleston Thorin ilkeänä veljenä Lokina. Sen sijaan juuri Mustassa Joutsenessa loistanut Natalie Portman tuntuu olevan väärässä elokuvassa.

Elokuvan taistelukohtaukset on rakennettu huolellisesti. Niissä ohjaaja Kenneth Branagh on hienosti onnistunut.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Uusi Vares ei vakuuta

2011-04-26T23:18:00.000+03:00

Lauri Törhösen ohjaama Vares – huhtikuun tytöt (2011) ei valitettavasti vakuuta. Kun Antti Reinin tähdittämä ja Anders Engströmin ohjaama edellinen osa Pahan suudelma (2010) toi Vareksen hahmoon realismia ja elokuvalle suosiota, on jatko-osa varsin heikko.

Syy ei ole Antti Reinin vaan Kaarina Sourin epäuskottavan käsikirjoituksen, joka tuhoaa tarinan ja latistaa jännityksen. Huhtikuun tytöt vie Vareksen 15 vuotta vanhan mysteerin kimppuun. Toimittaja Ruuhio (Mikko Leppilampi) yllyttää yksityisetsivän tutkimaan kolmen nuoren naisen katoamista. Pian Vares huomaa uppoutuneensa unohtuneiden tyttölasten kohtaloiden selvittelyyn.

Samanaikaisesti palaa kotikulmilleen Afrikasta murhamies Tristan Leopoldo da Cunha (Taisto Oksanen), josta tulee sattumalta tapahtumien päähenkilö. Kuinka ollakaan, Vareksen naapuri, juoppo Gunnar (Ismo Kallio), kiinnostaa murhamiestä. Lisää sattumia seuraa solkenaan.

Katsojaa voi ärsyttää myös Vareksen flegmaattisuus tässä elokuvassa. Enimmäkseen etsivä ryystää olutta kantapaikassaan. Välillä etsivä tosin käy muhinoimassa viehkeän Sirkun (Riitta Viiperi) kanssa.

Elokuvan lopussa dekkarin langanpätkät jäävät sitomatta yhteen. Myös kuvaus jää tasapaksuksi. Seuraavan Vareksen on pakko olla Huhtikuun tyttöjä parempi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Arthur ja minimoit pääsevät maaliin

2011-04-07T23:19:00.000+03:00

Arthur ja kaksi maailmaa (2010) vie päätökseen ranskalaisen Luc Bressonin ohjaaman ja hänen kirjoittamiinsa lastenkirjoihin perustuvan elokuvatrilogian. Sarja kertoo 12-vuotiaasta Arthurista (Freddie Highmore), joka seikkailee kotipihan nurmen alla asustavan minimoi-kansan ja oman maailmansa välillä.

Suomeksi puhuttu filmi on suoraa jatkoa kakkososalle Arthur ja Maltazard (2009). Ilkimys Maltazard karannut nurmen alta maan päälle ja kasvanut yli kaksimetriseksi. Arthur on sen sijaan kutistunut viisisenttiseksi minimoiksi.

Monen nykyisen lastenelokuvan tapaan pahis haaveilee koko maailman herruudesta. Tämän häijyn päämäärän kukistaminen vaatii Arthurilta ja hänen apureiltaan prinsessa Selenialta ja tämän pikkuveljeltä Betamechelta aika tavalla työtä.

Elokuva on osittain animaatio, osittain näytelty elokuva. Teknisesti elokuva yhdistää taitavasti nämä elementit. Vauhdikkaasta menosta huolimatta elokuvan kerronta jää kuitenkin nykiväksi. Elävien näyttelijöiden dubbaus ei nimittäin aina toimi.

Hyvisten sijaan pääroolin varastavat pahikset, Maltazard ja hänen poikansa Darkos. Trilogian pääosa sijoittuu minimoiden maailman sijaan enemmän ihmisten maailmaan, jota leimaavat monenlaiset juonittelut. Elokuva on edennyt aika kauaksi ykkösosan Arthur ja minimoit (2006) harmoniasta. Loppuratkaisu löytyykin aikamoisen mätkinnän jälkeen.

Suomenkielisen version keskeisinä ääninä kuullaan Henri Piispasta (Arthur), Elli Vallinojaa (Selenia), Samuel Harjannetta (Betameche) ja Santeri Kinnusta (Maltazard).

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Sovinto on rankka alkoholismikuvaus

2011-03-27T00:08:00.000+02:00

Ruotsalaisen näyttelijän Pernilla Augustin esikoisohjaus Sovinto (Svinalängorna, 2010) on rankka kuvaus vanhempien alkoholismin vaikutuksista lapsiin. Elokuva perustuu ruotsinsuomalaisen kirjailija Susanna Alakosken samannimiseen romaaniin, joka sai August-palkinnon Ruotsissa.

On heti alkuun todettava, ettei elokuva sovi rankan aiheensa takia aivan kaikille. Leffa kuvaa synkästi – ja suorastaan inhorealistisesti - alkoholismin vaikutusta lapsiin. Elokuva tuo esiin päihteiden väärinkäyttäjien täydellisen itsekkyyden ja kyvyttömyyden lasten kasvattajina.

Sovinto kertoo takautumina nyt jo aikuisen Leenan (Noomi Rapace) lapsuuden lopusta ja kasvusta 1970-luvun Ystadissa. Nuoren Leenan roolin näyttelee vähäeleisesti Tehilla Blad. Aikuisen Leenan rooliin on istutettu Ruotsin tämän hetken kuumin tähtinäyttelijä Noomi Rapace, joka nousi maailmanmaineeseen Lisbeth Salanderina dekkaristi Stieg Larssonin maineikkaassa Milleniun-trilogiassa.

Elokuva käynnistyy Ystadista tulevalla puhelinsoitolla, jossa Leena saa tietää äitinsä (Outi Mäenpää) olevan kuolemaisillaan. Aikuinen Leena on saavuttanut ruotsalaisen kansankodin materialistisen unelman: riikinruotsalaisen aviomiehen (Ola Rapace), kaksi lasta, oman asunnon ja suuren auton. Hän on pitänyt perheensä miestään myöten tietämättömänä rankasta lapsuudestaan, jossa viina tuhosi hänen koko perheenså. Nyt häpeä ja kipeät muistot hiipivät Leenan mieleen.

Leenan Ruotsiin muuttaneita suomalaisia alkoholistivanhempia näyttelevät Ville Virtanen ja Outi Mäenpää todella taidokkaasti. He heittäytyvät rankkoihin rooleihinsa totaalisesti. Elokuvan holtiton juopottelu vie todennäköisesti syvemmälle kuin yksikään suomalainen alkoholismikuvaus. Krapula on täynnä tuskaa ja känni haisee eritteille.

Sovinto keskittyy Leenan kokemuksiin. Hän on taistelijatyyppi, joka elää todellisuudessa. Paljon huonommin käy hänen pikkuveljelleen, joka otetaan huostaan liian myöhään. Tälle jää elämän korttipelissä käteen Musta Pekka.

Leffassa Leena huomaa väistämättä sen, ettei muistojaan voi paeta. Käsittelemättämät traumat räjähtävät käsiin ennemmin tai myöhemmin. Elokuva ei piirrä kovinkaan imartelevaa kuvaa ruotsinsuomalaisuudesta. Alkoholismia ei selitetä suomalaisuudella, vaikka monilla ruotsalaisilla on pitkään ollut kuva suomalaisista tappelijoina ja sekopäisinä juopottelijoina.

Ahdistavuudestaan huolimatta Sovinto on hyvä ja tärkeä elokuva. Siinä on paljon myös kaunista ja koskettavaa. Osaselittäjänä on hyvien roolisuoritusten ohella taidokas käsikirjoitus, joka on syntynyt Alakosken romaanin pohjalta, mutta ohjaajan ja Lolita Rayn kynäilemänä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kansalainen Kane on klassikkojen klassikko

2011-03-23T00:28:00.000+02:00

Elokuva-alan arvostettu brittilehti Sight & Sound julkaisee joka kymmenes vuosi elokuvakriitikkojen ja –ohjaajien näkemyksen kaikkien aikojen suurimmista elokuvista. Kriitikkojen näkemys on vuosina 1962–2002 ollut liikuttavan yksimielinen: Orson Wellesin Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941) on kaikkien aikojen ykkönen. On vaikea kuvitella, että klassikkojen klassikko menettää asemansa myöskään ensi vuoden äänestyksessä.

Kansalainen Kanen syntytarina on jo legenda itsessään. Radiossa ja näyttämöllä kannuksensa lunastanut ihmepoika Orson Welles sai RKO Radio Pictures’ilta luvan tehdä minkä tahansa haluamansa elokuvan. Yhdessä kokeneen käsikirjoittaja Herman Mankiewiczin kanssa elokuvan esikuvaksi nousi mediamoguli William Randolph Hearst, jonka mahtavaan imperiumiin kuului sanomalehtiä, aikakauslehtiä, radioasemia, uutistoimistoja ja valtava linna huikeine taidekokoelmineen. Koska Wellesin tulkinta lehtikuninkaasta ja hänen elämästään tuli liian liki, Hearst teki parhaansa hidastaakseen Wellesin leffan julkaisemista.

Mankiewicz ja Welles muotoilivat elokuvaan todella taidokkaan tarinan, josta elokuva sai myös ainoan Oscarinsa. Korkeatasoisen käsikirjoituksen lisäksi ohjaajanero sai kuvaajakseen Gregg Tolandin. Tämän syvätarkka kuvaustekniikan ansiosta kuva tarkentui yhtäläisesti äärimmäisen lähelle, keskietäisyydelle sekä taka-alalle. Tekniikkaa voi ihastella esimerkiksi Citizen Kanen kuuluisassa peilikohtauksessa. Vielä nykyäänkin elokuvan kuvauksen tasoa voi pitää todella korkeana.

Klassikkoleffan roolitusta voi myös pitää onnistuneena. Sankarin parhaaksi ystäväksi Jed Lelandiksi ohjaaja kiinnitti Joseph Cottenin, lupaavan oopperatähden Susan Alexanderin rooliin Dorothy Comingoren, bisnesvelho Berstainiksi Everett Sloanen ja poika-Kanen pelottavan äidin rooliin Agnes Mooreheadin. Orson Welles itse näytteli loistavasti Kanea 25-vuotiaasta aina vanhuuteen asti.

Elokuva kertoo hämmästyttävän tarina Charles Foster Kanesta, joka syntyy köyhänä, mutta rikastuu äidilleen testamentatun kultakaivoksen ansiosta. Nuorena miehenä Charles Kane alkaa muodostaa populistista sanomalehti-imperiumia. Keltaisen lehdistön kuningas yltää lopulta avioon presidentin tyttären kanssa ja pyrkii jopa kuvernööriksi. Mediamogulin kuningastie kuitenkin katkeaa ja hänet ajetaan nurkkaan. Yksityiselämässään lehtikeisari alkaa kohdella huonosti niin vaimoaan kuin rakastajatartaankin.

Mies joka halusi valloittaa maailman kadottaa lopulta itsensä. Lopun lähestyessä Charles Kane on jo lähes yksin jättimäisessä Floridan Xanadussaan. Hän kuolee huulillaan sana Rosebud, ”ruusunnuppu”. Kun lakana vedetään kylmentyvän kalmon yli itse elokuva käynnistyy. Joukko reporttereita yrittää selvittää viimeisen sanan merkityksen haastattelemalla lukuisia Kanen tuttavia. Elokuva kertoo mediakeisarin tarinan takaumina, yhden kerrallaan, eri henkilöiden näkökulmista. Näin kuva Kanesta täydentyy, mutta jää silti mysteeriksi, lopullista ratkaisua vaille.

Voidaan ajatella, että ”ruusunnuppu” edustaa Kanella kaipuuta kadotettuun lapsuuteen, sen turvasatamaan, toivoon ja viattomuuteen. Tälle ajattelutavalle on elokuvassa oma symbolinsa – ja oma esineensä. Yhtä lailla Rosebudina voidaan pitää reportteri Thompsonin tavoin jotain, mitä Kane ei koskaan saavuttanut tai jonka hän kadotti. Hänen paras ystävänsä Leland pukee tämän sanoiksi: ”Se, minkä hän todella halusi saavuttaa elämässään, oli rakkaus. Charlien tarina on kertomus siitä kuinkä hän menetti sen.”

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Laadukas liskolänkkäri lapsille

2011-03-16T22:35:00.000+02:00

Kameleontti Rangosta tulee Dirtin sheriffi.

Paramount Pictures'in studioilla on syntynyt melkoinen harvinaisuus lapsille: älykäs, vauhdikas, upeasti kuvattu, hienosti ohjattu ja hauska länkkäri. Vauhdikas Rango ei sovi aivan pienimmille, sillä elokuvassa on jonkin verran tupakanpolttoa ja railakasta puhetta. Tästä huolimatta kyseessä on virkistävän erilainen lastenelokuva, joka saa ensi-iltansa Y-Kinossa perjantaina 18.3.

Ohjaaja Gore Verbinskin vauhdikas ja energinen seikkailukomedia vie katsojan hervottomalle matkalle Villiin lähteen. Sankarina häärii turvalliseen elämään tottunut kameleontti Rango, joka käy läpi omaa identiteettikriisiään.

Nöyrä Rango päätyy erämaassa Dirtin kaupunkiin, jonka riesana ovat roistot ja kuivuus. Pormestari värvää liskon sheriffiksi. Rango saa tehtäväkseen palauttaa kaupunkiin laki ja järjestys, toisin sanottuna sivistys. Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Liskosheriffi kiertelee saluunoita, ottaa vastustajistaan mittaa pääkadun kaksintaisteluissa ja pyrkii ratkaisemaan kaupunkipahasen vesiongelman. Suurimpina kantoina kaskessa ovat käärmeet ja korppikotkat, jotka muodostavat merkittävän uhan kaupungille. Henkipatoista hurjin on Kalkkaro-Jake, tunnettu palkkamurhaaja, joka terrorisoi joukkioineen Dirtiä. Paha on myös Bandiitti-Bill. Rango saa puolestaan tukea Papuitalta ja jyrsijä Priscillalta.

Lastenlänkkäri on kerrassaan upeasti piirretty ja värimaailmaltaan kirkas. Oman jännitteensä luo myös erinomainen musiikkimaailma, josta tunnistaa monta lännenelokuvien helmeä. Elokuvien suurkuluttajat löytävät myös monia linkkejä erilaisiin suosittuihin klassikoihin kuten Tähtien sota ja Ilmestyskirja. Nyt .

Elokuvan suomalaisääninä toimivat Reino Nordin, Elena Leeve, Ella Haartti, Jarmo Mäkinen, Jukka-Pekka Palo ja Ossi Ahlapuro.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hieno luento elokuvamusiikista Y-Kinossa ke 16.3. klo 17.00 alkaen

2011-03-15T21:13:00.000+02:00

Järvilakeuden elokuvakerhossa on avoimien ovien päivä keskiviikkona 16.3. klo 17.00 alkaen. Kauhavalla on tuolloin harvinainen mahdollisuus kuulla elokuvasäveltäjä Juhana Lehtiniemen asiantuntijaluentoa elokuvamusiikista ja -säveltämisestä.

Lappajärveläistaustainen Juhana Lehtiniemi on opiskellut Tukholmassa Elokuvasävellyksen maisteriohjelmassa Dramatiska Institutetin ja Kungliga Musikhögskolanin uunituoreessa yhteistyökoulutusohjelmassa 2008-2010. Vuosina 2007-2008 Lehtiniemi opiskeli säveltämistä Birminghamissa Englannissa.

Lehtiniemi on säveltänyt elokuvamusiikin parhaillaan Iranissa kuvattavaan elokuvaan Bekas, jonka ohjaajana toimii Karzan Kader.

Tilaisuudessa on kahvitarjoilu. Tuo elokuvamusiikin asiantuntijaluennolle ystäväsikin.

Tervetuloa!

Kuninkaan puhe koskettaa

2011-03-15T01:25:00.000+02:00

Colin Firth (vas.) ja Helena Bonham Carter.

Oscar-gaalassa neljä pystiä kahminut Kuninkaan puhe (The King’s Speech, 2010) on hieno draama- ja epookkielokuva. Parhaana ohjaajana palkittu Tom Hooper on onnistunut rakentamaan suhteellisen pienistä aineksista taidokkaan ajankuvan 1920- ja 1930-lukujen Englannista, jonka imperiumi on hiljalleen nakertumassa modernisoituvassa maailmassa.

Kuninkaan puhe on samalla kasvukertomus pöyhkeästä kruununperillisestä, josta elokuvan edetessä kasvaa valtiomies, kansakunnan toivo ja pelastus. Kyseessä on eräänlainen muunnelma H.C. Andersenin sadusta Ruma ankanpoikanen. Tässä elokuvassa ankanpoikanen on sinänsä komea, mutta änkytysvikansa vuoksi traumatisoitunut Yorkin herttua (Colin Firth). Siipirikosta kuninkaallisesta kasvaa kuitenkin vaativan, mutta sympaattisen puheopettaja Lionel Loguen (Geoffrey Rush) taitavassa ohjauksessa vastuutuntoinen kansakunnan keulahahmo kuningas Yrjö VI, joka ylväydessä on samaa kuin Andersenin joutsenella.

Elokuva käynnistyy herttuan epäonnistuneesta Wembleyn puheesta ja se päättyy Yrjö VI:n viestiin kansakunnalleen, joka on joutumassa toisen maailmansodan kurimukseen. Historiasta tiedämme verisen sodan lopputuloksen. Tätä ei Colin Firthin näyttelemä brittimonarkki tiedä. Kuninkaan vaivalloinen artikulointi muodostaa tiettyinä tuokiohetkinä räikeän kontrastin fanaattisen ja karismaattisen puhujan, Adolf Hitlerin, kanssa.

Kuninkaan puhe on brittiläisen näyttämötaiteen juhlaa. Iskevä dialogi, peribrittiläinen älyllisyys, huolitellut henkilöhahmot ja kerrassaan loistelias näyttelijätyö kantavat koko kahden tunnin ajan. Jane Austen –elokuvistakin tuttu Colin Firth avaa kompleksisen kruununperillisen todelliset traumat ja mielen myllerrykset taitavasti katsojalle. Änkyttämisen taustalla olevat lapsuuden kokemukset paljastuvat asteittain. Yorkin herttuassa on silti miestä ottaa imperiumin haasteet vastaan, kun heikkotahtoinen veli Edward VIII (Guy Pearce) jättää valtiolaivan peräsimen paheksutun rakkautensa Wallis Simpsonin (Eve Best) vuoksi. Colin Firthin palkitseminen Oscar-gaalassa parhaana miesnäyttelijänä oli odotettua tässä parhaana palkitussa elokuvassa.

Erinomaiseen roolisuoritukseen yltää myös sinnikkäänä ja taitavana puheterapeuttina hääräävä Geoffrey Rush. Hänen Loguensa sietää julkista häpeää pelkäävän kuninkaan tuittuilut. Miesten välillä ammottava luokkaero kutistuu vähitellen. Terapiassa kaikki ovat samanarvoisia ja herttua oppii sietämään lempinimensä Bertien jopa Loguen lausumana. Yhteinen uurastaminen kuninkaan puhetaidon kehittämisessä johtaa vähitellen ystävyyteen.

Melankolisen, inhimillisen ja liikuttavankin elokuvan voimahahmoihin kuuluu puolisolleen äärimmäisen lojaali Helena Bonham Carter, joka Elisabet-puolisona on kovia kokeneen miehensä ehdoton tukipilari.

Kuninkaan puheen Oscar-palkittu käsikirjoitus on David Seidlerin laatutyötä. Paljosta on kiittäminen myös Hooperin erinomaista kuvaajaa Danny Cohenia, jonka pitkät steadicam-otoilla tallennetut kohtaukset ovat ilmavia ja kauniita. Hän käyttää ohjaaja Stanley Kubrickin tavoin 15 millimetrin linssiä, joka antaa mahdollisuuden leikitellä syvyysterävyydellä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Mafiakuvaus vailla vertaa

2011-03-09T15:25:00.000+02:00

Amerikkalainen elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola osui kultasuoneen 1972 valmistuneella elokuvallaan Kummisetä (The Godfather). Seitsemän miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti ilmestymisvuotenaan peräti 134 miljoonan dollarin lipputulot. Elokuvaan hieman epäilevästi suhtautunut tuottaja Albert S. Ruddykin oli tyytyväinen.

Mario Puzon samannimiseen romaaniin perustunut leffa synnyttikin kokonaisen mafiaperheestä kertovan trilogian. Kummisetä oli sekä taiteellinen että taloudellinen suurmenestys. Elokuvakriitikot ylistivät Coppolan teosta kilvan. Elokuva kahmi kolme Oscaria. Se palkittiin vuoden parhaana elokuvana, Coppola ja Puzo parhaasta käsikirjoituksesta ja Don Vito Corleonea näytellyt Marlon Brando parhaana näyttelijänä. Näyttelijälegenda ei kuitenkaan koskaan saapunut vastaanottamaan pystiään.

Mikä sitten teki elokuvasta niin merkittävän ja suositun? Coppola ensinnäkin uudisti elokuvassa 1920-luvulla syntynyttä gangsterielokuvaa. Traaginen ja koskettava alamaailman sankaritarina iski todella kansakunnan psyykeen. Elokuvassa amerikkalainen unelma toteutui rikollisjärjestön aikaansaamana. Väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla nähtiin kapitalismin tarpeet.

Elokuva kuvaa mafiaa sisältäpäin. Se oli keskeinen osa elokuvan viehätystä ja charmia, joka on vaikuttanut myös mafiasta Yhdysvalloissa syntyneeseen kuvaan. Leffassa todellisen maailman on korvannut mafian valta, jota korkeimmillaan harjoittaa autoritaarinen ja patriarkaalinen Don Vito Corleone (Marlon Brando). Tässä maailmassa on vain yksi rikkomaton sääntö, jonka Michael Corleone (tähteyteen noussut Al Pacino) muotoilee seuraavasti: ”Älä koskaan asetu perhettä vastaan”.

Elokuvakriitikko Roger Ebert on ihmetellyt elokuvan kykyä pitää väkivalta erossa kunnon kansalaisten kärsimyksistä. Järjestäytynyt rikollisuus ei aiheuta siviiliuhreja. Yksikään nainen ei päädy prostituutioon, yksikään mies ei tuhoudu pelihimon seurauksena. Varkauden tai petoksen uhreja ei ole. Ainoa pidemmän puheroolin saanut poliisimies on sen sijaan korruptoitunut.

Elokuvan suuruuteen vaikutti todella paljon Coppolan elokuvakerronnan hienostunut tyyli ja rauhallinen rytmi. Draaman kaari on taitavasti ja jäntevästi piirretty. Keskeisintä lienee kuitenkin harvinaisen onnistunut roolitus. Marlon Brando on elokuvan moraalinen keskus, vanha ja viisas don, joka ei halua sekaantua huumekauppaan. Samanlaiseen karismaattiseen suoritukseen yltää Al Pacino Michaelina, manttelinperijänä. Myös Robert Duvall, James Caan ja Diane Keaton onnistuvat mainiosti rooleissaan.

Kummisetää on seurannut lajityypissä lukuisia hyviä elokuvia. Näistä voidaan mainita mm. Leonen Suuri gangsterisota (1984), De Palman uusintaversio Hawksin Arpinaamasta (1932) sekä Lahjomattomat (1987), Scorsesen Mafiaveljet (1990) ja Casino (1995) tai Newellin Donnie Brasco (1997). Näistä yksikään yllä Coppolan suurtyön tasolle. Kummisedän vangitsevuutta ei täysin voi selittää, se pitää kokea.

Baletin armoton maailma

2011-02-28T15:53:00.000+02:00

Juuri Oscar-palkinnon parhaasta naispääosasta pokannut Natalie Portman loistaa baletin rankkaan maailmaan sijoittuvassa elokuvassa Black Swan, Musta Joutsen (2010). Elokuva on balettitrilleri, jonka perfektionismi tuntuu ajoittain jopa pelottavalta.

Elokuvan ohjaaja Darren Aronofsky tunnetaan hyvin vaativana ohjaajana. Tämä näkyi jo hänen edellisestä menestyksestään The Wrestler – painija (2008), joka nosti näyttelijä Mickey Rourken takaisin tähdeksi.

Natalie Portman valmistautui Black Swaniin valtavalla intensiteetillä ja intohimolla. Portman harjoitteli rooliaan varten yli kymmenen kuukautta ja oppi baletin maailman perustotuuden: kevyen ja sulokkaan tanssin taustalta löytyy melkoinen määrä kipua. Siron näyttelijättären valmistautumisessa oli samaa täydellisyyden tavoittelua kuin Roberto de Nirolla Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuvassa Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980).

Black Swan on abstrakti kuvaus taiteelle omistautumisesta ja sen vaatimasta hinnasta. Natalie Portmanin Nina Sayers tähtää Pjotr Tšaikovskin klassikkobaletin Joutsenlammen tähtirooliin. Koreografi Thomas Leroy (ranskalainen Vincent Cassel) näkee Ninan lahjakkuuden, mutta pitää ballerinaa liian naiivina ja tyttömäisenä vietteleväksi Mustaksi joutseneksi, Odileksi.

Kunnianhimoisen Ninan elämä on kyllästetty baletilla. Asian taustalta löytyy omaan balettiuraansa pettyneen äidin Erican (Barbara Hershey) toiveet. Hän on omistautunut tyttärensä uran edistämiseen. Äiti ja tytär jakavat keskenään pienen asunnon, joka toimii toisinaan Ninan pakopaikkana, toisinaan se tuntuu suorastaan selliltä. Ongelmat alkavat kasaantua, kun Nina pyrkii riuhtaisemaan itsensä väkivaltaisesti irti arkitodellisuudestaan.

Tanssijoidensa kanssa suhteisiin ryhtyvä Thomas nostaa jalustalle uuden balettitanssijan Lilyn (Mila Kunis). Länsirannikon tyttö on kaikkea sitä, mitä Nina ei ole: rohkea, rento ja itseluottamusta uhkuva. Lilyssä on myös seksuaalista vetovoimaa. Ninalle Lily on toisaalta kilpailija, toisaalta esikuva. Kilpailutilanne ja ylimielisen Thomasin orastavat suunnitelmat Ninan suhteen alkavat nakertaa ballerinan psyykkistä perustaa.

Tinkimätön tanssija pääsee prima ballerinaksi, mutta todellisuuden rajat alkavat rikkoutua. Nuoren naisen mielenterveys järkkyy. Täydellisyyden tavoittelu taiteessa johtaa turmioon muilla elämän alueilla. Natalie Portmanin suoritus Ninana on fantastinen. Vaikka Aronofsky tunkee kameroineen aivan iholle, katsojasta tuntuu siltä, ettei Portman näyttele – hän elää raskaan roolinsa viimeiseen askeleen asti.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Moderni Gulliver ei kunnioita Jonathan Swiftin klassikkoa

2011-02-21T16:38:00.005+02:00

Irlantilainen kirjailija ja journalisti Jonathan Swift kirjoitti 1700-luvun alussa neliosaisen teossarjan Gulliverin retket (1726), jossa hän satiirisesti irvaili hallitsijoita, poliitikkoja ja järjen käyttöä halveksivia kansalaisia. Swift kuljetti teossarjan pääsankarin kirurgi ja merikapteeni Lemuel Gulliverin neljään kuviteltuun maailmaan, joista tunnetuimmiksi nousivat kääpiöiden ja jättiläisten valtakunnat. Moni Swiftin aikalainen piti matkoja aitoina ja mahdollisina. Elettiinhän maailman avautumisen ja siirtomaavallan rakentumisen aikaa.

Gulliverin retkien ykkös- ja kakkososat tulivat suosituksi myös lastenkirjoina ja myöhemmin elokuvina. Tällä kertaa filmatisoinnin takana on ohjaaja Rob Letterman ja School of Rock –komedian (2003) tunnetuksi tekemä Jack Black.

3D-elokuvan avauskohtauksessa luuserimainen Lemuel Gulliver juhlii kymmenettä vuottaan lähettinä newyorkilaisessa sanomalehdessä. Hän on ihastunut lehden matkailutoimittaja Darcy Silvermaniin (Amanda Peel), joka antaa Gulliverille tehtäväksi kirjoittaa pienen jutun Bermudasta. Matkalla määränpäähänsä Gulliver nukahtaa pikaveneeseensä ja päätyy Bermudan kolmioon. Havahtuessaan Gulliver huomaa olevansa sidottu ja kuusituumaisten lilliputtien piirittämä.

Tähän elokuvan yhteydet Swiftin satiiriseen romaanisarjaan sitten katkeavatkin. Romaanisarjassa Lemuel Gulliver on vanki, mutta uutuuselokuvassa hänestä tulee sankari, avustaja, lilliputtien jättiläissoturi ja lähes jumala. Pikkuväen hyvin vanhoillista kuningaskuntaa johtaa rakastettu ja kaunis prinsessa Mary (Emily Blunt), jonka suosiosta kilpailevat kuningas Theodore (Billy Connolly) ja kenraali Edward (Chris O’Dowd). Kuningaskunta noudattaa vuosisataisia tapoja, joita Gulliver lähtee innolla uudistamaan.

Uuden ja vanhan yhteentörmäyksestä saadaan aikaan muutama kelpo vitsi, mutta käsikirjoituksen köyhyys käy kohta ilmeiseksi. Kun Swiftin alkuperäinen tarkoitus oli irvailla sivistyneiden ihmisten järjettömyydelle ja sen eri ilmentymismuodoille pöyhkeiden pikkuisten maassa, asetelma kääntyy nyt päälaelleen. Moderni Lemuel Gulliver uhoaa amerikkalaisen kulttuurin erinomaisuutta, jolla lilliputtien ongelmat ratkotaan. Jokainen on oman onnensa seppä, valmis nousemaan ryysyistä rikkauteen.

Jack Black vääntää vitsiä ja selviytyy kohtuudella sekavahkosta elokuvakerronnasta. Elokuvan yksi ongelma ovat ohueksi jäävät henkilöhahmot. Ihmissuhdekiemurat ovat myös helposti arvattavissa. Etenkin kun Darcy palaa etsimään kadonnutta Gulliveria.

Swiftin teossarja päättyi neljänteen maahan, jossa hevoset olivat älykkäitä, mutta ihmiset eivät. He olivat degeneroituneet hevosia palveleviksi olioiksi, joista englanninkielisessä alkuteoksessa käytettiin nimitystä yahoot. Toivottavasti elokuvateollisuus kykenee jatkossa välttämään pahimmat kompuroinnit klassikkokirjojen filmatisoinnissa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Coenin veljesten huippuwestern

2011-02-21T13:59:00.000+02:00

Kulttimaineen saavuttanut ohjaajakaksikko Joel ja Ethan Coen on uudessa elokuvassaan Kova kuin kivi (True Grit, 2010) tehnyt uuden aluevaltauksen. Älykköveljekset ovat heittäytyneet elokuvagenreistä maskuliinisimpiin – ja pian harvinaisimpiin − kuuluvan lännenelokuvan pariin. Lopputuloksena on erinomainen western.

Lahjakkaat ja omaperäiset veljekset tunnetaan luovuudestaan ja kierohkosta huumoristaan. He surffaavat sujuvasti elokuvan lajityypistä toiseen. Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin vuonna 1968 ilmestyneeseen lännenromaaniin, joka päätyi valkokankaalle jo seuraavana vuonna. Tuolloin Rooster Cogburnia esittänyt westernin ruumiillistuma John Wayne sai elokuvasta pitkän uransa ainoan Oscarin.

Kova kuin kivi ei silti ole mikään mikrouunissa pikalämmitetty ruoantähde. Coenin veljesten uudelleen käsikirjoittama ja taitavasti roolittama länkkäri on kuin aito teksasilainen lankkupihvi, hieman rasvainen, mutta varmasti ravitseva. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeinen ajankuva on luotu uskottavasti, tarinassa riittää dramatiikkaa, dialogi on nautittavaa ja näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista. Mitä muuta voi katsoja elokuvalta toivoa?

Filmi kertoo 14-vuotiaasta Mattie Rossista (Hailee Steinfeld), joka on vannonut kostavansa isänsä kuoleman. Mattie palkkaa kaupungin kovimman seriffin, viskiinmenevän ja liipasinherkän Rooster Cogburnin (Jeff Bridges), jäljittämään isän murhannutta Tom Chaneyta (Josh Brolin). Mukaan liittyvät myös Texasin ratsupoliisi LaBoeuf (Matt Damon) sekä Mattie itse miesten vastusteluista huolimatta.

Henkipaton jäljitys vie kolmikon kauas erämaahan ja lopulta vuoristoon, jonne rosvot ovat kätkeytyneet. Matkalla Mattie oppii arvostamaan Cogburnin rohkeutta ja erätaitoja, ja tämä taas nuoren tytön sisukkuutta ja määrätietoisuutta.

Elokuvan näyttelijöistä Jeff Bridges tekee äreänä Roosterina monumentaalisen roolisuorituksen. Josh Brolin on lainsuojattoman roolissa vakuuttava, Matt Damon Texas rangerina vähäeleisen tyylikäs. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vasta 14-vuotias Hailee Steinfeld. Hänen Mattiensa on ilmeikäs ja tunteikas lapsinainen. Nuori näyttelijä tekee Mattiena niin aidon, koskettavan ja moniulotteisen roolityön, ettei sivuosa-Oscar ole helmikuussa todellakaan kaukana.

Pääkuvaaja Roger Deakinsin romanttinen kameratyö sopii filmin karuun miljööseen, jossa vanha länsi elää ja hengittää yhä. Elokuvan trailerin löydät tästä.

Seriffi Cogburn (Jeff Bridges) ja Mattie (Hailee Steinfeld).

Kubrickin hyytävä Hohto elokuvakerhon klassikkona ke 9.2.

2011-02-09T17:13:00.000+02:00

Perfektionistina tunnetun elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin legendaarinen Hohto (The Shining, 1980) esitetään Järvilakeuden elokuvakerhossa keskiviikkona 9.2.2011. Esitys alkaa Y-Kinossa klo 18.00.

Hohto kuuluu kauhuelokuvien ehdottomaan aateliin. Hyvä arvostelun tästä psykologisesta kauhufilmistä löydät Kansallisesta audiovisuaalisesta elokuva-arkistosta. Tutustu elokuvaan oheisesta linkistä. Hyytävää elokuvailtaa!

Jack Nicholson Hohdon sekopäisenä perheenisänä.

Rare Exports ja Napapiirin sankarit kahmivat Jussi-patsaita

2011-02-07T23:14:00.000+02:00

Kotimaiselle elokuvalle vuosi 2010 oli menestyksekäs. Yli kaksi miljoonaa katsojaa ja useita menestysfilmejä. Jussi-patsaita jaettiin sunnuntaina 6.2.2011 parhaille suomalaisille elokuvantekijöille. Erityisen hyvin menestyivät Rare Exports ja Napapiirin sankarit.

Jussi-patsaat 2011:

Paras naissivuosa: Sara Melleri, Sisko tahtoisin jäädä
Paras käsikirjoitus: Pekko Pesonen, Napapiirin sankarit.
Paras miessivuosa: Sampo Sarkola, Kohtaamisia
Paras puvustus: Saija Siekkinen, Rare Exports
Paras lavastus: Jalmari Helander, Rare Exports
Paras leikkaus: Kimmo Taavila, Rare Exports
Paras äänisuunnittelu: Tuomas Seppänen, Timo Anttila ja Jussi Honka: Rare Exports
Paras musiikki: Juri Seppä ja Miska Seppä: Rare Exports
Paras dokumentti: Miesten vuoro: Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen
Paras naispääosa: Katja Küttner, Prinsessa
Paras miespääosa: Ville Virtanen, Paha perhe
Yleisön suosikki: Napapiirin sankarit
Paras ohjaus: Dome Karukoski, Napapiirin sankarit
Paras elokuva: Napapiirin sankarit

Huikea pakomatka Siperiasta yli maailman katon Intiaan

2011-02-07T13:02:00.003+02:00

Australialainen elokuvaohjaaja Peter Weir tunnetaan mestarillisena ohjaajana. Hänen tunnettuja filmejään ovat amish-yhteisöön sijoittuva Peter Weirin todistaja (1985), sotaelokuva Gallipoli (1981), sisäoppilaitosdraama Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja meriaiheinen Master and Commander: Maailman laidalla (2003). Weir pitää elokuvaprojektiensa välillä pitkiäkin taukoja. Hänen uusin elokuvansa The Way Back (2010) kertoo kuukausien huikeasta pakomatkasta siperialaiselta vankileiriltä Intiaan.

Elokuva perustuu puolalaisen sotilaan Slavomir Rawiczin englanninkieliseen romaaniin The Long Walk: The True Story of a Trek to Freedom. Kirjassa Rawicz väittää paenneensa siperialaiselta vankileiriltä toisen maailmansodan aikana ja päätyneensä aina Intiaan asti. Kirjasta tuli myyntimenestys ja se on käännetty 25 kielelle. Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n esiin kaivamien todisteiden perusteella tarina on ilmeisesti osin kuvitteellinen, sillä puolalainen vapautettiin vankileiriltä Neuvostoliitossa v. 1942 yleisen armahduksen perusteella.

Oli pakomatka sitten yksityiskohdiltaan totta tai ei, itse tarina on huikea. Elokuva käynnistyy petoksesta. Neuvostojoukot vangitsevat filmin puolalaisen päähenkilön Januszin (Jim Sturgess) tämän vaimon ilmiannon perusteella. Janusz joutuu neuvostodiktattori Josif Stalinin surullisenkuuluisaan gulagiin. Brutaaliin työleiriin on teljetty Stalinin poliittisia vastustajia, kaljuiksi ajeltuja rikollisia ja kuoleman partaalla hoippuvia nälkiintyneitä muita vankeja. Leirin arkea leimaavat aliravitsemus, piikkilanka, sudet ja kaikkialle tunkeutuva kylmyys.

Janusz ja kuusi muuta vankia onnistuvat kuitenkin pakenemaan gulagista, mistä alkaa todellinen odysseia. Pakoretkestä tulee piinaava taivallus halki Siperian ja Mongolian, näännyttävän Gobin autiomaan ja lopulta yli Himalajan, maailman katon. Villi ja kaunis luonto osoittautuu viholliseksi. Hypotermia, nälkä, nestehukka, hiekkamyrskyt ja loputon auringon paahde kuluttavat matkaajia. Energian säästämiseksi puhumiseen ei paljoa voimia kuluteta. The Way Back onkin hyvin niukka elokuva dialogiltaan.

Vankileiriltä paenneista henkilöistä voimakkaimmin nousevat Januszin ohella esiin venäläinen gangsteri Valka (Colin Farrell) ja Ed Harrisin esittämä amerikkalainen Mr. Smith. Matkan varrella mukaan liittyy nuori puolatar Irene (Saoirse Ronan). Toisin kun voisi olettaa, romantiikka ei kuitenkaan puhkea kukkaan kovin miehisellä taivalluksella.

Peter Weirin kuvaaja Russel Boyd tekee mestarillista työtä. Hänen kameransa tallettaa huikeita maisemakuvauksia Mongoliasta Himalajalle. Kuvauksen varjoon jää pohdinta muutamista eloonjäämisen kannalta merkityksellisistä seikoista. Kuinka entiset vangit löysivät vettä autiomaasta? Miten he saivat saivat estettyä lihan pilaantumisen? Kuinka vangeilla oli niinkin hyvät jalkineet käytössään.

Pienistä kömpelyyksistä huolimatta The Way Back on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kirjeen sulle kirjootan

2011-02-05T22:40:00.000+02:00

Ranskalaiselokuva Täysihoito (2010) sopii tähän kylmään ja pimeään vuodenaikaan kuin porkkana lumiukon nenäksi. Elokuva sijoittuu Ranskan etelärannikon nimettömään pikkukaupunkiin, jossa viehättävä Émilie (Audrey Tautou) pitää Heitukka-kauneushoitolaa.

Suklaasilmäinen Émilie saa kauniin, mutta nimettömän rakkauskirjeen. Jostain syystä kauneushoitolan pitäjä ei lämpene kirjeelle. Sen sijaan Émilie vaihtaa rakkauskirjeeseen saajan nimen ja lähettää kirjeen avioerosta kärsivälle äidilleen Maddylle (Nathalie Baye). Maddy on kirjeestä haltioissaan – ja odottaa uutta kirjettä sydän pamppaillen.

Äitinsä ilahduttamiseksi Émilie ryhtyy tehtailemaan uusia intohimoisia kirjeitä. Valitettavasti hänen kynäilynsä ei ole läheskään samaa tasoa kuin alkuperäisen kirjeen lähettäneen korkeakoulutetun sähkömies Jeanin (Sami Bouajila), joka työskentelee kauneushoitolassa. Kun Maddy näkee Jeanin toimittavan yhden Émilien kirjeistä, hän luulee nuoren miehen rakastuneen itseensä. Farssin ainekset ovat kasassa – ja ihmissuhdesoppa valmis.

Täysihoito rakentuu aika lailla Audrey Tautoun karisman varaan. Ranskatar valloitti maailman romanttisessa komediassa Amélie (2001). Täysihoidossa hurmaava ranskatar ei ole luonnollisimmillaan. Jeanin palvonta tytärtä kohtaan tuntuu oudonta, koska Émilie on aika lailla viileä ja itsekeskeinen kaunotar. Äidilleen tiuskiva ja vodkalla käyvä Émilie ei herätä erityisiä sympatioita katsojassa.

Tautoulle ja elokuvan ohjanneelle Pierre Salvadorille kyseessä on jo toinen yhteinen filmi. Pari teki jo vuonna 2006 Rivieran rikkaiden luksuselämään liittyneen Hinnasta viis –elokuvan, jonka teemana oli maksettu rakkaus.

Vajavaisenakin tämä kepeä ihmissuhdefarssi pesee kevysti Hollywoodin tusinatuotannon. Toivoisin kauhavalaistenkin löytävän vähitellen eurooppalaisen elokuvan. Maailman elokuvatarjontaan kuuluu niin paljon muutakin kuin amerikkalaista ja kotimaista elokuvaa sekä japanilaista animea.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tytär Émilie (Audrey Tautou ja

äitinsä Maddy (Nathalie Baye)